Naurettavaa on tässä yhteydessä viitata Salomon sanaan: (Sananl. 27:23) "Ota tarkka selko siitä, miltä pikkukarjasi näyttää." Eihän Salomo ollenkaan puhu syntien tunnustamisesta, vaan antaa perheenisälle taloudellisen ohjeen huolehtia siitä, mitä omistaa, ja pysyä erossa toiselle kuuluvasta. Hän käskee tämän huolehtia omaisuudestaan, kuitenkin siten, ettei hän varojensa enentämisen innossa hylkäisi jumalanpelkoa, uskoa ja huolta Jumalan sanasta. Mutta vastustajillamme on ihmeellinen kyky muuksi muutella Raamatun sanoja ja saada ne tarkoittamaan mitä hyvänsä. Tässäkin "ota tarkka selko" merkitsee synnintunnustuksen kuuntelemista, "näyttämisessä" ei olekaan kysymys mistään ulkonaisesta käyttäytymisestä, vaan omantunnon salaisuuksista. Ja "pikkukarja" tarkoittaa ihmisiä! Todella hienoa tulkintaa, omiansa mokomille puhetaidon opintojen halveksijoille. Jos nyt joku tahtoisi käsittää tämän vertaukseksi ja soveltaa perheenisälle annettua ohjetta seurakunnanpaimeneen, tulisihan hänen tulkita "näyttäminen" ulkonaista käytöstä tarkoittavaksi. Tällä tavoin löytyisi sattuvampi vertauskohta.
Jääköön tämä jo sikseen. Psalmeissa mainitaan paikka paikoin syntien tunnustaminen, kuten: (Ps. 32:5) "Minä sanoin: 'Minä tunnustan Herralle rikokseni', ja sinä annoit anteeksi minun syntivelkani."Juuri tällainen Jumalan edessä tapahtuva syntien tunnustaminen on katumusta. Kun näet rippi tehdään Jumalalle, se pakosta tapahtuu sydämessä, ei vain suulla, niin kuin näyttelijät lavalla tekevät. Tällainen tunnustaminen on siis katumista, ja siinä me Jumalan vihan tuntien tunnustamme, että Jumala on syystä vihoissaan ja etteivät häntä voi meidän tekomme lepyttää; kuitenkin me etsimme Jumalan armoa hänen lupauksensa nojalla. Näin kuuluu tämä tunnustus: (Ps. 51:6) "Sinua ainoata vastaan minä olen syntiä tehnyt, jotta sinä osoittautuisit vanhurskaaksi ja voittaisit, kun sinua tuomitaan." Se merkitsee: Tunnustan olevani syntinen ja ansainneeni iankaikkisen vihan enkä voi sinun vihaasi torjumaan asettaa omaa vanhurskauttani enkä omia ansioitani. Sen tähden myönnän, että sinä olet vanhurskas tuomitessasi ja rangaistessasi meitä. Tunnustan, että sinä perit voiton, kun teeskentelijät tuomitsevat sinut väärämieliseksi sinun rangaistessasi tai tuomitessasi heitä heidän ansionsa mukaan. Ei niin, ei meidän ansioitamme voida asettaa sinun tuomiotasi torjumaan, vaan siten me tulemme vanhurskaiksi, että sinä meidät vanhurskautat, että sinä luet meidät vanhurskaiksi laupeutesi mukaan. Kukaties joku lainaa Jaakobinkin sanan: (Jaak. 5:16) "Tunnustakaa toisillenne syntinne." Hän ei kuitenkaan tässä kohden puhu papeille tehtävästä tunnustuksesta, vaan veljien sovinnonteosta yleisesti. Hänhän käskee keskinäiseen tunnustamiseen.
Edelleen vastustajiemme täytyy hylätä monia yleisesti hyväksyttyjä kirkon opettajia, jos pysyvät väitteessään, että rikkomusten pakollinen luetteleminen ripissä perustuu jumalalliseen oikeuteen. Sillä vaikka me hyväksymmekin ripin ja pidämme jonkinlaista kuulustelua hyödyllisenä, jotta ihmisiä voitaisiin paremmin opettaa, on kuitenkin tässä noudatettava kohtuutta, ettei omilletunnoille pantaisi kahleita. Eiväthän ihmiset voi koskaan tunnossaan tyyntyä, jos luulevat, etteivät voi saavuttaa syntien anteeksiantamusta muutoin kuin tuolla tavoin tunnontarkasti syntinsä lueteltuaan. Joka tapauksessa on täysin väärin se, mitä vastustajat Kumoamuksessa väittävät, että syntien täydellinen tunnustaminen on pelastuksen saavuttamisen kannalta välttämätöntä. Sehän on mahdoton asia. Entä millaisiin kahleisiin he panevatkaan omattunnot vaatiessaan täydellistä tunnustamista! Milloin ihminen voisi tunnossaan pitää syntien tunnustusta täydellisenä? Kirkolliset kirjoittajat tosin mainitsevat ripin, mutta he eivät puhu salaisten rikkomusten luettelemisesta, vaan julkisen katumusmenettelyn järjestyksestä. Kun nimittäin luopioita ja julkisyntisiä ei otettu takaisin seurakunnan yhteyteen ilman määrättyjä hyvitystekoja, nämä tekivät tunnustuksensa papeille, jotta heille määrättäisiin hyvitystekoja heidän rikkomuksiaan vastaavasti. Koko asialla ei mitään tekemistä sen luettelemisen kanssa, jota me nyt olemme selvittelemässä. Mainittu tunnustaminen ei tapahtunut siitä syystä, ettei syntien anteeksiantamus olisi ilman sitä toteutunut Jumalan edessä, vaan sitä varten, ettei hyvitystekoja voitu määrätä, jollei ensin rikkomusten laatu ollut selvillä. Eri rikkomuksia koskivat näet eri säännökset.
Tässä mainitusta julkisen ripin järjestyksestä meillä on vielä jäänteenä sana hyvitysteko. Pyhät isät eivät näet tahtoneet ottaa takaisin seurakunnan yhteyteen luopioita ja julkisyntisiä, jollei heidän parannuksen tekoaan ensin ollut tutkittu ja tarkasteltu sen verran kuin oli mahdollista. Tähän menettelyyn näyttää olleen moniakin syitä. Olihan luopioita rangaistava varoittavan esimerkin vuoksi, niin kuin dekreettien selityksessä huomautetaankin, ja julkisyntisten laskeminen oikopäätä ehtoolliselle olisi myös ollut sopimatonta. Nämä tavat ovat kuitenkin jo ammoin vanhentuneet. Ei ole tarpeellista ottaa niitä uudelleen käytäntöön, koska ne eivät ole välttämättömiä syntien anteeksiantamukseen Jumalan edessä. Eivät isätkään olleet sitä mieltä, että ihmiset ansaitsevat syntien anteeksiantamuksen tällaisilla tapoja noudattamalla tai tällaisia tekoja tekemällä. Yhtä kaikki moiset ulkonaiset menot tavallisesti johtavat kokemattomia ihmisiä harhaan, niin että he arvelevat näillä teoillaan ansaitsevansa syntien anteeksiantamuksen Jumalan edessä. Mutta joka näin ajattelee, ajattelee juutalaisten ja pakanoiden tavalla. Pakanoillakin on näet ollut tietynlaisia sovitusmenoja, joiden avulla he kuvittelivat pääsevänsä sovintoon jumalansa kanssa. Vaikka tuo menettely on jo jäänyt käytöstä, on nyt kuitenkin vielä siitä jäänteenä hyvitys-sana ja se tapa, että syntien tunnustamisen yhteydessä määrätään tiettyjä hyvitystekoja. Nämä määritellään teoiksi, joihin emme ole velvoitetut. Me sanomme niitä kirkkolain määräämiksi hyvitysteoiksi. Näistä olemme samaa mieltä kuin syntien luettelemisestakin, että kirkkolain määräämät hyvitysteot eivät ole jumalallisen oikeuden nojalla välttämättömiä syntien anteeksi saamiseksi, sen enempää kuin nuo entisajan ulkonaiset menotkaan, joita julkisessa katumuksessa noudatettiin, olivat välttämättömiä syntien anteeksi saamiseksi. Onhan pidettävä voimassa se oppi, että me saavutamme syntien anteeksiantamuksen uskolla, Kristuksen tähden, emme omien uskoa edeltävien ja sitä seuraavien tekojen tähden. Nimenomaan tästä syystä olemme puuttuneet oppiin hyvitysteoista, jottei niitä ryhdyttäisi harjoittamaan uskonvanhurskauden pimentämiseksi ja jotta ihmiset eivät arvelisi noilla teoilla saavuttavansa syntien anteeksiantamuksen. Tätä harhaa edistämässä on monia lausumia, joita skolastikot toistelevat, mm. se, jonka he sisällyttävät hyvitysteon määritelmään: hyvitysteko tehdään Jumalan lepyttämiseksi.
Vastustajamme myöntävät kuitenkin, ettei hyvitysteoista ole apua syynalaisuudesta vapautumiseen. Sen sijaan he kuvittelevat, että hyvitysteoista on apua kiirastulen rangaistuksista tai muista rangaistuksista vapautumiseen. Heidän opetuksensa on näet se, että Jumala syntiä anteeksi antaessaan vapauttaa syyllisyydestä, mutta että hän, koska Jumalan vanhurskauteen kuuluu synnin rankaiseminen, muuntaa iankaikkisen rangaistuksen ajalliseksi. Tähän he vielä lisäävät, että avainten valta vapauttaa osaksi tuosta ajallisesta rangaistuksesta, mutta loput maksetaan hyvitysteoilla. Hämäräksi jää, mistä rangaistuksista avainten valta osaksi vapauttaa, jolleivät he tarkoita, että se vapauttaa osaksi kiirastulen rangaistuksia; tästä seuraisi, että hyvitysteot olisivat vain rangaistuksia, jotka vapauttavat kiirastulesta. Vielä he väittävät näiden hyvitystekojen pätevän, vaikka niitä tekisivät sellaiset, jotka ovat langenneet kuolemansyntiin, ikään kuin kuolemansynnin vallassa olevat voisivat lepyttää Jumalan vihaa. Tämä kaikki on vain sepitelmää, Raamattuun ja vanhojen kirkollisten kirjailijoiden kirjoituksiin perustumatonta viimeaikaista keksintöä. Ei Lombarduskaan puhu hyvitysteoista tuohon tapaan. Skolastikot ovat todenneet, että kirkko tuntee hyvitysteot. He eivät ole panneet merkille, että kaikki nuo ulkonaiset menot on otettu käyttöön toisaalta esimerkin vuoksi, toisaalta niiden koettelemiseksi, jotka pyrkivät takaisin seurakunnan yhteyteen. Kaiken kaikkiaan he eivät ole käsittäneet, että tässä on kysymys kuritoimenpiteistä ja yhteiskunnallisesta asiasta. Niinpä he ovat harhakäsityksen vallassa kuvitelleet, ettei menojen tarkoituksena ollutkaan kurinpito seurakunnan edessä, vaan Jumalan lepyttäminen. Samoin kuin he monessa muussakin asiassa ovat onnettomasti sekoittaneet hengelliset ja maalliset, samoin on heille käynyt opissa hyvitysteoista. Kuitenkin kirkkolakiin liittyvä selitys monin paikoin on todisteena siitä, että menot on määrätty noudatettaviksi kirkkokuria silmällä pitäen.
Katsokaamme nyt, millä tavoin he koettavat näyttää toteen näitä kuvitelmiaan Kumoamuksessa, jota he ovat rohjenneet tyrkyttää Keisarilliselle Majesteetille. Kaunistellakseen asiaa ymmärtämättömien silmissä he lainailevat monia raamatunlauseita, ikään kuin Raamatulla voitaisiin perustella asiaa, joka oli tuntematon vielä Lombarduksen aikoihin. He perustelevat kantaansa seuraavilla lauseilla: (Matt. 3:8) "Tehkää parannuksen soveliaita hedelmiä", (Room. 6:19) "Antakaa jäsenenne vanhurskauden palvelijoiksi" ja Kristuksen parannussaarnalla: (Mark. 1:15) "Tehkää parannus!" Edelleen sillä, että Kristus käskee apostoleja saarnaamaan parannusta (Luuk. 24:27) ja että Pietari saarnaa parannusta Ap.t. 2:38. Sitten he lainaavat joitakin isien lausumia ja kirkkolain kohtia ja päättelevät näin: kirkosta ei tule vastoin evankeliumin selvää sanaa ja vastoin kirkolliskokousten ja isien päätöksiä todistaa hyvitystekoja, vaan päinvastoin on niiden, jotka pappi on päästänyt synneistä, suoritettava loppuun asti heille määrätty parannuksenteko tämän Paavalin sanan mukaisesti: (Tiit.. 2:14) "Hän antoi itsensä meidän edestämme lunastaakseen meidät kaikesta laittomuudesta ja puhdistaakseen itselleen omaisuudeksi otollisen kansan, joka hyviä tekoja ahkeroitsee."
Jumala rangaiskoon mokomia jumalattomia sofisteja, jotka noin katalasti vääntelevät hänen sanaansa omien houreidensa mukaiseksi. Onko kunnon miestä, joka ei pyöristyisi noin arvotonta menettelyä! Kristus sanoo: "Tehkää parannus!" ja apostolit saarnaavat parannusta - siispä iankaikkiset rangaistukset korvataan kiirastulen rangaistuksilla, siis avainten vallalla on tehtävänä antaa anteeksi osa kiirastulen rangaistuksista ja vielä hyvitysteot vapauttavat kiirastulen rangaistuksista! Kuka noiden aasien päähän on pannut tämän päättelytaidon? Mutta tämähän ei ole enää mitään päättelytaitoa eikä sofistiikkaa, vaan silkkaa huijausta. Tähän sanaan "Tehkää parannus" he viittaavat siinä tarkoituksessa, että kokemattomat kuulleessaan näin keskeiseen sanaan viitattavan meitä vastaan luulisivat, että me kumoamme koko parannuksen. Näillä keinoin he yrittävät herättää vastenmielisyyttä meitä kohtaan ja lietsoa vihaa, jotta asioita tuntemattomat yhteen ääneen alkaisivat huutaa meitä vastaan: "Pois elävien kirjoista moiset turmiolliset harhaopettajat, jotka hylkäävät parannuksen!"
Me toivomme kuitenkin, ettei tämä panettelu tehoa kunnon miehiin. Ei Jumalakaan tule kauan sietämään noin tavatonta hävyttömyyttä ja pahansuopuutta. Myöskään Rooman paavi ei pidä kylliksi huolta arvostaan käyttäessään tällaisia puolestapuhujia ja uskoessaan mitä tärkeimmän asian näiden arvostelukyvyttömien sofistien käsiin. Kun näet me Tunnustuksessamme olemme käsitelleet melkein kaikki kristinopin pääkohdat, olisi pitänyt turvautua tuomareihin, jotka pystyvät lausumaan arvionsa näin suurista, monista ja erilaisista kysymyksistä, sellaisia, joiden oppineisuus ja uskottavuus olisi parempi kuin näiden sofistien, joiden kynästä tämä Kumoamus on peräisin. Sinun, Campeggi, viisas kuin olet, olisi pitänyt huolehtia siitä, etteivät nämä olisi päässeet näin tärkeistä asioista kirjoittamaan sellaista, mikä joko nyt tai jälkipolven silmissä näyttää voivan alentaa Rooman istuimen arvonantoa. Jos kerran Rooman istuin katsoo oikeaksi, että kaikki kansat pitävät sitä uskon opettajana, sen tulee huolehtia siitä, että uskonasioita tutkivat oppineet ja ennakkoluulottomat miehet. Mitä maailman sanookaan, jos vastapuolen kirjoitelma joskus saatetaan päivänvaloon! Mikä on oleva jälkipolven arvio näistä panetteluista ja tuomioista? Sinä, Campeggi, ymmärrät, että nyt on käsillä lopun aika, se aika jolloin Kristuksen ennustuksen mukaan jumalanpelkoa uhkaavat mitä suurimmat vaarat. Teidän, joiden velvollisuutena on seistä ikään kuin tähystyspaikalla ja ohjailla uskonasioita, olisi pitänyt näinä aikoina noudattaa aivan erityistä kaukonäköisyyttä ja valppautta. Monet merkit uhkaavat Rooman istuinta kumouksella, jollette pidä varaanne. Erehdyt, jos luulet, että seurakunnat voidaan säilyttää teidän käsissänne pelkästään väkivaltaan ja aseihin turvautumalla. Nyt vaaditaan opetusta uskonasioista. Etkö huomaa, kuinka paljon on, ei vain Saksassa, vaan myös Englannissa, Espanjassa, Ranskan maakunnissa, Italiassa, vieläpä Rooman kaupungissakin niitä, jotka nähtyään oppikiistoja nousseen mitä tärkeimmistä asioista alkavat epäillä yhtä ja toista kohtaa. Ääneti he paheksuvat sitä, että te kieltäydytte asianmukaisesti tutkimasta ja ratkomasta näin tärkeitä asioita, ette päästä pinteestä epävarmuuden vallassa olevia omiatuntoja vaan käskette vain asevoimin sortamaan meitä ja tuhoamaan meidät. Monille kunnon miehille tämä epävarmuuden tila on kuolemaakin katkerampi. Et osaa kyllin suureksi arvioida uskonnollisen vakaumuksen merkitystä, jos luulet kunnon miesten vain hiukkasen vaivaantuvan, kun he joskus alkavat epäillä jotakin uskonkohtaa. Tämä epäilys synnyttää pakostakin katkeran vihan niitä kohtaan, joiden kuuluisi huolehtia omientuntojen hoitamisesta mutta jotka vastustavat asian selvittämistä. Emme tässä sano, että teidän tulisi kauhistua Jumalan tuomiota. Arvelevathan paavit vähällä vaivalla hoitavansa sen puolen asiassa; onhan heillä hallussaan avaimet ja niillä he voivat halutessaan avata itselleen taivaan. Me puhumme nyt ihmisten arviosta ja kaikkien kansakuntien äänettömästä vaatimuksesta, ne kun todella juuri nyt tahtovat näiden asioiden tutkimista ja järjestämistä sillä tavoin, että vilpittömät ihmiset saavat rauhan ja vapautuvat epäilyksistä. Mitä sitten tapahtuu, jos tuo viha joskus syöksähtää teitä vastaan, sen voit hyvin arvata, ymmärtäväinen kun olet. Mutta jos annatte avun epäilyksissä kamppaileville omilletunnoille, voitte tällä hyvällä teolla saavuttaa kaikkien kansakuntien kiintymyksen, sillä juuri sitä kaikki järkevät ihmiset pitävät kaikkien tärkeimpänä ja kalleimpana asiana. Tätä emme sano siitä syystä, että olisimme epävarmoja omasta tunnustuksestamme. Me tiedämme sen totuudenmukaiseksi, hurskaaksi ja hurskaille omilletunnoille hyödylliseksi. Mutta luultavasti on siellä täällä monia, jotka ovat epävarmoja hyvinkin tärkeistä asioista eivätkä kuitenkaan pääse kuulemaan sopivia opettajia, sellaisia jotka voisivat antaa heidän omalletunnolleen avun.
Mutta palatkaamme asiaan. Raamatunkohdat, joihin vastustajamme viittaavat, eivät lainkaan puhu kirkollisen oikeuden määräämistä hyvitysteoista eivätkä skolastikkojen kaavailuista, koska nämä tunnetusti ovat vasta äskettäin syntyneet. Pelkkää väärentelyä siis on, kun he vääntävät Raamatun tukemaan käsityksiänsä. Me väitämme, että parannusta, toisin sanoen kääntymystä eli uudestisyntymää tulee seurata hyvien hedelmien, hyvien tekojen meidän koko elämässämme. Sellainen kääntymys tai katumus, jota ei seuraa lihan kuolettaminen ja hyvät hedelmät, ei voi olla tosi. Todelliset kauhut ja todelliset sielun tuskat eivät salli sitä, että ruumis antautuu halujensa valtaan, eikä todellinen usko ole kiittämätön Jumalaa kohtaan eikä halveksi hänen käskyjään. Onhan kerta kaikkiaan mahdotonta ajatella sydämen katumusta, jollei se ulos päin saa aikaan myös lihan kurittamista. Juuri tämä on mielestämme Johanneksen tarkoitus, kun hän sanoo: (Matt. 3:8) "Tehkää parannuksen soveliaita hedelmiä" ja Paavalin, kun hän sanoo: (Room. 6:19) "Antakaa jäsenenne vanhurskauden palvelijoiksi." Samaa hän sanoo toisaalla: (Room. 12:1) "Antakaa ruumiinne eläväksi, pyhäksi uhriksi." Ja kun Kristus sanoo: (Matt. 4:17) "Tehkää parannus", hän varmasti tarkoittaa parannusta kokonaisuutena, koko uutta elämää hedelmineen, ei suinkaan noita teeskentelijöiden hyvitystekoja, joista skolastikot kuvittelevat, että ne kelpaavat korvaamaan kiirastulen rangaistusta tai muita rangaistuksia siinäkin tapauksessa, että näitä hyvitystekoja suorittavat kuolemansynnin vallassa elävät ihmiset.
Monia todisteita voitaisiin kerätä osoittamaan, etteivät mainitut raamatunlauseet ole missään tekemisissä niiden hyvitystekojen kanssa, joista skolastikot puhuvat. He kuvittelevat hyvitystekoja teoiksi, joita emme ole velvolliset tekemään. Raamattu kuitenkin vaatii noissa lauseissa tekoja, joihin olemme velvolliset. Käskyhän tämä Kristuksen sana on: "Tehkää parannus!" Edelleen vastustajiemme mukaan ripilläkävijä ei tee syntiä, jos kieltäytyy suorittamasta hyvitystekoja, mutta hän joutuu kärsimään vastaavat rangaistukset kiirastulessa. Kuitenkin nämä raamatunlauseet: "Tehkää parannus", "tehkää parannuksen soveliaita hedelmiä" ja "antakaa jäsenenne vanhurskauden palvelijoiksi" ovat kiistatta tätä elämää koskevia käskyjä. Näin ollen niitä ei voi vääntää koskemaan hyvitystekoja, joiden suorittamisesta voi kieltäytyä. Eihän Jumalan käskyjä saa kieltäytyä noudattamasta. Kolmanneksi aneet vapauttavat heidät käsityksensä mukaan hyvitysteoista, niin kuin esitetään kohdassa Cum ex eo, de poenitentiis et remissione. Kuitenkaan aneet eivät vapauta meitä näistä käskyistä: "Tehkää parannus" ja "tehkää parannuksen soveliaita hedelmiä". On siis selvää, että näitä raamatunlauseita väännetään kierosti tarkoittamaan kirkkolain määräämiä hyvitystekoja. Katsokaapa edelleen, mitä tästä seuraisi. Jos kiirastulen rangaistukset ovatkin hyvitystekoja tai hyvityskärsimyksiä tai jos hyvitysteot merkitsevät vapautusta kiirastulen rangaistuksista, tokkopa nämä raamatunlauseet sentään määräävät sieluja kiirastulessa rangaistaviksi. Mutta kun tämä olisi johdonmukainen seuraus vastustajiemme käsityksistä, olisi puheena olevat raamatunlauseet tulkittava aivan uudella tavalla lauseet "tehkää parannuksen soveliaita hedelmiä" ja "tehkää parannus" merkitsevät; "Kärsikää kiirastulen rangaistuksia tämän elämän jälkeen." Eipä maksa vaivaa käyttää enempää sanoja vastapuolen esittämien tyhjänpäiväisyyksien kumoamiseen. Varmaa on, että Raamattu puhuu teoista, joita olemme velvolliset tekemään, ja uudesta elämästä kokonaisuudessaan eikä ensinkään sellaisten tekojen täyttämisestä, joihin emme ole velvoitetut ja joista vastustajamme puhuvat. Kaikesta huolimatta he näillä tekosyillä puolustavat sääntökuntaan, messujen myyntiä ja loputtomia muotomenoja, ne kun muka ovat tekoja, jotka vapauttavat ainakin rangaistuksesta, joskaan eivät syynalaisuudesta.
Raamatunlauseet, joihin on viitattu, eivät siis puhu siitä, että iankaikkiset rangaistukset olisi korvattavat teoilla, joita emme ole velvolliset tekemään. Siitä huolimatta vastustajamme silmää räpäyttämättä väittävät, että mainitut rangaistukset voidaan korvata kirkkolain määräämillä hyvitysteoilla. Ei avainten vallalla ole valuutta vaihtaa rangaistuksia toisiin eikä liioin vapauttaa osasta rangaistuksia. Missä kohdin Raamattua niin sanotaan? Kristus puhuu synnin anteeksi antamisesta sanoessaan: (Matt. 18:18) "Kaikki, minkä te päästätte maan päällä jne.", ja kun synti on anteeksi annettu, on iankaikkinen kuolema poistettu ja iankaikkinen elämä annettu takaisin. Ei hän näissäkään sanoissa: "Kaikki, minkä sinä sidot" puhu mitään rangaistusten määräämisestä, vaan syntien pidättämisestä niille, jotka eivät käänny. Lombarduksen lausuma, joka koskee rangaistusten osittaista anteeksi antamista, on otettu kirkkolain määräyksistä: seurakunnanpaimenet antoivat rangaistuksia osittain anteeksi. Me olemme siis varsin hyvin selvillä siitä, että parannuksen tulee tuottaa hyviä hedelmiä Jumalan kunnian ja hänen käskynsä tähden ja että hyvät teot, sellaiset kuin oikea paastoaminen, oikea rukous, oikeat almut jne. perustuvat Jumalan käskyyn. Mutta koskaan emme ole huomanneet Raamatun puhuvan siitä, ettei iankaikkisia rangaistuksia annettaisi anteeksi muutoin kuin kiirastulen rangaistuksen tai hyvitystekojen tähden, toisin sanoen tiettyjen tekojen tähden, joita emme ole velvollisia suorittamaan. Emme liioin ole huomanneet Raamatun puhuvan siitä, että avainten vallalla olisi valtuudet vaihtaa rangaistuksia toisiin tai antaa niitä osittain anteeksi. Vastustajiemme olisi pitänyt kaikki tämä näyttää toteen.
Sitä paitsi Kristuksen kuolema ei ole hyvitys ainoastaan syynalaisuudesta, vaan se vapauttaa myös iankaikkisesta kuolemasta, niin kuin on kirjoitettu: (Hoos. 13:14) "Kuolema, minä olen oleva sinun kuolemasi." Eikö olekin kankeaa väittää, että Kristuksen hyvitysteko poistaa syyllisyyden, mutta meidän rangaistuksemme poistavat iankaikkisen kuoleman? Silloinhan jo tuokin sana: "Olen oleva sinun kuolemasi" pitäisi käsittää niin, ettei se puhuisikaan Kristuksesta, vaan meidän teoistamme, eikä edes teoista, joita Jumala käskee tekemään, vaan tietyistä valjuista muotomenoista, joita ihmiset ovat keksineet. Väitetäänpä niistä vielä, että ne hävittävät kuoleman siinäkin tapauksessa, että niitä tekevät sellaiset, jotka elävät kuolemansynnissä. Näitä vastapuolen typeryyksiä me selostamme uskomattoman mielipahan vallassa. Eihän se, joka niitä penkoo, voi olla joutumatta kiihdyksiin noiden riivaajien oppien johdosta, joita Perkele on levittänyt kirkkoon tukahduttaakseen lain ja evankeliumin tuntemuksen, tiedon parannuksesta, eläväksi tekemisestä ja Kristuksen hyvistä teoista. Näin he näet sanovat laista: "Jumala on mukautunut meidän heikkouteemme ja säätänyt ihmiselle tietyn määrän, joka hänen välttämättä on täytettävä, nimittäin käskyjen pitämisen, jotta ihminen sitten kaikella muulla, toisin sanoen ylimääräisillä teoilla, voisi hyvittää hairahduksensa." Tässä kohden he siis kuvittelevat ihmisen kykenevän täyttämään Jumalan lain niin hyvin, että teemme enemmänkin kuin laki vaatii. Kuitenkin Raamattu todistaa kaikkialla, että me olemme kaukana siitä täydellisyydestä, jota laki vaatii. Mutta nuohan luulottelevat, että Jumalan laki tyytyy ulkonaiseen, yhteiskunnalliseen vanhurskauteen, eivätkä näe, että se vaatii todellista, kokosydämistä rakkautta Jumalaan jne. ja tuomitsee kaiken pahan himon, mikä luonnossamme piilee. Ei siis kukaan kykene tekemään kaikkea sitä, mitä laki vaatii. On näin ollen naurettavaa, että he kuvittelevat meidän kykenevän tekemään enemmän. Voimmehan me tosin tehdä ulkonaisia tekoja, joita Jumala ei ole laissaan käskenyt tekemään, mutta luottamus siihen, että Jumalan laki on sillä tullut tyydytetyksi, on turha ja jumalaton. Oikeat rukoukset, oikeat almut ja oikea paasto perustuvat Jumalan käskyyn, ja kun ne perustuvat Jumalan käskyyn, niitä ei voida laiminlyödä syyllistymättä syntiin. Sikäli kuin noista toisista teoista ei Jumalan laissa ole mitään käskyä, vaan ne ovat luonteeltaan ihmisten antamia ohjeita, ne ovat niitä inhimillisiin perinnäissääntöihin perustuvia tekoja, joista Kristus sanoo: (Matt. 15:9) "Turhaan he palvelevat minua opettaen oppeja, jotka ovat ihmiskäskyjä." Näitä ovat esimerkiksi tietyt paastot, joita ei ole otettu käytäntöön lihan kurissa pitämiseksi, vaan Jumalan kunniaksi, kuten Scotus sanoo, ja korvaamaan iankaikkista kuolemaa. Samanlaisia ovat rukoukset, joita on luettava tietty määrä, ja määrämuodoin annettava almut, milloin tätä tehdään uskoen, että se kaikki sellaisenaan on jumalanpalvelusta, jolla annetaan kunnia Jumalalle ja korvataan, iankaikkista kuolemaa. He pitävät näet näitä tekoja luonteeltaan hyvittävinä pelkän ulkonaisen suorituksen nojalla, koska opettavat, että ne ovat päteviä sellaistenkin tekeminä, jotka elävät kuolemansynnin vallassa. Vielä kauemmas Jumalan käskyistä etääntyvät pyhiinvaellukset, joita on hyvin monenlaisia: yksi vaeltaa haarniskoituna, toinen avojaloin. Tällaista (Matt. 15:9) Kristus sanoo turhaksi palvelemiseksi, eikä siitä näin ollen ole mitään hyötyä Jumalan vihan lepyttämiseen, vaikka vastustajamme niin sanovat. Kaikesta huolimatta näitä tekoja kaunistetaan suurenmoisin nimityksin: niitä sanotaan ylimääräiseksi teoiksi ja niille annetaan se kunnia, että ne ovat hinta, joka kelpaa vapauttamaan iankaikkisesta kuolemasta. Näin ne asetetaan Jumalan käskyyn perustuvien tekoja edelle. Tällä tavoin pimennetään Jumalan laki kaksin kerroin: toisaalta siten, että katsotaan Jumalan lain tulevan tyydytetyksi ulkonaisilla, yhteiskunnallisilla teoilla, toisaalta siten, että sen oheen lisätään inhimillisiä perinnäissääntöjä, joiden noudattamista pidetään Jumalan lakiin perustuvia tekoja arvokkaampana.
Pimentoon jäävät sitten myös parannus ja armo. Iankaikkista kuolemaa ei näet torjuta tuomalla sen vastineeksi noita tekoja, joita he esittävät. Ne ovat joutavia eivätkä ihmiset niitä suorittaessaan yhtään maista kuolemaa. Kun kuolema panee meidät ahtaalle, sitä vastaan on asetettava jotain vallan muuta. Samoin kuin Jumalan viha voitetaan uskomalla Kristukseen, voitetaan kuolemakin uskomalla Kristukseen. (1 Kor. 15:57) Sanoohan Paavali: "Kiitos olkoon Jumalan, joka antaa meille voiton meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta." Hän ei sano: "Joka antaa meille voiton, jos kuolemaa vastaan asetamme omat hyvitystekomme." Vastustajamme tutkistelevat joutavanpäiväisyyksiin takertuen syynalaisuuden anteeksi antamista huomaamatta lainkaan, millä tavoin sydän syntien anteeksiantamuksessa Kristukseen uskomalla pääsee vapaaksi Jumalan vihasta ja iankaikkisesta kuolemasta. Onhan Kristuksen kuolema hyvitys, joka vapauttaa iankaikkisesta kuolemasta, ja myöntäväthän vastustajamme itsekin, että puheena olevat hyvitysteot ovat tekoja, joita emme ole velvolliset tekemään vaan jotka perustuvat inhimillisiin perinnäissääntöihin ja joita Kristus sanoo turhiksi palvontamenoiksi. Näin ollen voimme huolehti väittää, etteivät kirkkolain määräämät hyvitysteot ole jumalallisen oikeuden nojalla välttämättömiä syyllisyyden eivätkä iankaikkisen rangaistuksen eivätkä edes kiirastulen rangaistuksen anteeksi antamiseksi.
Vastustajamme väittävät kuitenkin, että kuritus ja rangaistus välttämättä kuuluvat parannukseen, koska Augustinuskin sanoo, että parannus on rankaisevaa kuritusta jne. Me myönnämme, että kuritus eli rangaistus välttämättä kuuluu parannukseen, mutta ei suinkaan ansiona eikä maksuna, mikä on vastapuolen kuvitelma hyvitysteoista. Rangaistus kuuluu parannuksen olemukseen, koska kerran koko uudestisyntyminen merkitsee vanhan ihmisen jatkuvaa kuolettamista. Onhan tosin Scotus nokkelasti sanonut, että parannus on tavallaan rangaistuksen kestämistä (poenitentiam appellari quasi poenae tenentiam). Mutta voimme kysyä, mistä parannuksesta ja misät kurituksesta Augustinus puhuu. Varmastikin todellisesta parannuksesta ja todellisesta kuristuksesta, nimittäin todellisesta katumuksesta ja todellisista kauhuista. Emme sulje tämän ulkopuolelle ulkonaista ruumiin kuolettamistakaan, joka on seurauksena todellisista sieluntuskista. Vastustajamme erehtyvät suuresti, jos ovat sitä mieltä, että kirkkolain määräämät hyvitysteot merkitsevät todenperäisempää rangaistusta kuin oikeat, sydäntä koskettavat kauhut. Onhan typerää vääristää rangaistus-sana noita heidän valjuja hyvitystekojaan tarkoittavaksi ja kieltää se, että sana merkitsee niitä hirmuisia omantunnon kauhuja, joista Daavid sanoo: (Ps. 18:5;) (2 Sam. 22:5,6) "Kuoleman paulat piirittivät minut" jne. Kukapa ei mieluummin haarniskoituna ja rautapaidassa hakeutuisi Jaakobin temppeliin, Pietarinkirkkoon tai muualle sen sijaan, että kestäisi tuota sanomattoman suurta tuskaa, joka liittyy tavallisenkin ihmisen parannukseen, mikäli se on todellista.
Onhan kuitenkin Jumalan vanhurskauden mukaista rangaista synti - niin he sanovat. Varmaa onkin, että hän sitä rankaisee katumuksen yhteydessä osoittaessaan vihansa noissa sen kauhuissa. Ilmaiseehan Daavid tämän rukoillessaan: (Ps. 6:2) "Herra, älä rankaise minua vihassasi", samoin Jeremia kirjansa 10. luvussa: (Jer. 10:24) "Kurita minua, Herra, kuitenkin kohtuudella äläkä vihassasi, ette minua ylen vähäiseksi tekisi." Tässä hän puhuu todella mitä katkerimmista rangaistuksista. Vastapuoleltakin myönnetään, että katumus voi olla niin rajua, ettei hyvitystekoja sen lisäksi tarvita. Katumus on siis paljon todellisempaa rangaistusta kuin hyvitys. Lisäksi pyhät ovat kuoleman ja kaikkien ihmisiä yleisesti kohtaavien onnettomuuksien alaisia, niin kuin Pietari sanoo kirjeessään: (1 Piet. 4:17) "Aika on tuomion alkaa Jumalan huoneesta; mutta jos se alkaa ensiksi meistä, niin mikä on niiden loppu, jotka eivät ole Jumalan evankeliumille kuuliaiset!" Olkoonkin, että nämä koettelemukset enimmäkseen ovat syntien rangaistuksia, mutta kun ne kohtaavat pyhiä, niillä on toinen, korkeampi tarkoitusperä: ne opettavat ja harjoittavat heitä koettelemusten keskellä anomaan Jumalalta apua ja näkemään, kuinka vähän voivat luottaa omaan sydämeensä, niinhän Paavali sanoo itsestään 2 Kor. 1:8s: "Ja itse me luulimme olevamme kuolemaan tuomitut, ettemme luottaisi itseemme, vaan Jumalaan, joka kuolleet herättää." Ja Jesaja sanoo: (Jes. 26:16) "Ahdistuksessa he etsivät sinua, vuodattivat hiljaisia rukouksia, kun sinä heitä kuritit", mikä tarkoittaa sitä, että ahdistukset ovat kuritusta, jolla Jumala harjoittaa pyhiä. Edelleen, Jumala antaa meidän joutua ahdistuksiin meissä olevan synnin tähden, koska pyhien ahdistukset kuolettavat ja tukahduttavat heissä pahaa himoa, niin että he voivat hengessä uudistua. Paavali sanoo Room. 8:10: "Ruumis on kuollut synnin tähden", toisin sanoen sitä kuoletetaan ihmisessä olevan synnin tähden, sen mikä vielä on lihassa jäljellä. Kuolemankin tarkoituksena on hävittää tämä synnin liha, jotta me nousisimme täysin uusina. Sen jälkeen kun uskova on uskolla voittanut kuoleman kauhut, ei hänen kuolemassaan enää olekaan sen otaa eikä sitä vihan tuntoa, josta Paavali sanoo: (1 Kor. 15:56) "Kuoleman ota on synti, mutta synnin voima on laki." Tuo synnin valta ja tuo vihan tunto ovat todella rangaistusta niin kauan kuin ne ovat käsillä; kuolema sinänsä, ilman tuota vihan tuntoa, ei ole varsinaisesti mikään rangaistus. Edelleen, kirkkolain määräämät hyvitysteot eivät koske näitä rangaistuksia, koska vastustajamme sanovat, että avainten valta vapauttaa jostakin osasta rangaistuksia. Samoin avainten valta heidän mukaansa antaa anteeksi hyvitystekoja sekä rangaistuksia, joiden tähden hyvitystekoja määrätään tehtäväksi. Kuitenkin on varmaa, ettei mainittuja, kaikkia kohtaavia ahdistuksia voida avainten vallalla poistaa. Ja jos he rangaistuksilla tarkoittavat näitäkin, miksi he sitten lisäävät, että kiirastulessa täytyy tapahtua hyvittämistä?
Meitä vastaan he ottavat esimerkiksi Aadamin sekä Daavidin, jota rangaistiin aviorikoksesta. Näiden esimerkkien nojalla he laativat sen yleissäännön, että syntejä anteeksi annettaessa kutakin syntiä vastaan sitä koskeva ajallinen rangaistus. Edellä on jo huomautettu siitä, että pyhät saavat kestää Jumalan antamia rangaistuksia: katumusta ja kauhuja, samoin myös muita, kaikille yhteisiä ankaria iskuja. Tällä tavoin jotkut saavat kestää Jumalan heille antamia erityisiä rangaistuksia, muille esimerkiksi. Näillä rangaistuksilla ei ole mitään tekemistä avainten vallan kanssa, koska avainten valta ei voi niitä määrätä eikä niistä vapauttaa, vaan Jumala ne määrää ja vapauttaa niistä, ohi avainten viran.
Seuraavaan tapaan päättelemällä ei voida myöskään johtaa yleispätevää sääntöä: Daavidille pantiin kärsittäväksi erityisrangaistus, siis on olemassa yleisten, kaikkia kohtaavien ahdinkojen lisäksi vielä kiirastulessa kärsittävä rangaistus, jossa kutakin erityistä syntiä vastaan eriasteinen vaiva. Missä Raamattu opettaa, ettemme voi vapauttaa iankaikkisesta kuolemasta muuten kuin siten, että kaikille yhteisten ahdinkojen lisäksi tuolla tavoin kärsimme korvaukseksi tiettyjä rangaistuksia? Sitä vastoin se opettaa monin, monin kohdin, että me saamme lahjana osaksemme syntien anteeksiantamuksen Kristuksen tähden ja että Kristus on synnin ja kuoleman voittaja. Sen tähden meidän ei tule Kristuksen ansiota paikata hyvitystekojen ansiolla. Ja vaikka ahdingot jäävätkin jäljelle, Raamattu selittää ne meissä vielä olevan synnin kuolettamiseksi, ei iankaikkisen kuoleman vastineeksi eikä maksuksi, joka vapauttaa iankaikkisesta kuolemasta.
Jobin puolustukseksi sanotaan (Job 2:3, 10) Raamatussa, etteivät koettelemukset kohdanneet häntä hänen aikaisempien pahojen tekojensa tähden. Näin ollen eivät koettelemukset aina ole rangaistuksia eivätkä vihan merkkejä. Päinvastoin, ihmisille, joilla on arka omatunto, on opetettava, että kärsimyksillä on muita, ensisijaisia tarkoituksia, jotteivät he tuntisi olevansa Jumalan hylkäämiä, kun eivät kärsimyksen heitä koetellessa näe muuta kuin rangaistuksen ja Jumalan vihan. Huomioon on otettava muut, ensisijaiset tarkoitukset, esimerkiksi, että Jumala toteuttaa vierasta työtänsä voidakseen toteuttaa omaansa, niin kuin Jesaja opettaa laajassa puheessansa 28. luvussa. (Jes. 28:21) Samoin kuin opetuslapset kysyivät, sokea mieskö oli tehnyt syntiä vai ketkä, Kristus vastaa, ettei sokeuden syynä ole synti, vaan se, että Jumalan tekojen piti tuleman miehessä julki (Joh. 9:2ss.) Ja Jeremian kirjassa sanotaan: (Jer. 49:12) "Niidenkin, jotka eivät ole vikapäät siitä maljasta juomaan, täytyy siitä juoda jne." Näin surmattiin profeetat, Johannes Kastaja ja muut pyhät. Näin ollen koettelemukset eivät aina ole rangaistuksia tietyistä entisistä teoista. Ne ovat Jumalan tekoja, joiden tarkoituksena on olla meille hyödyksi ja tuoda Jumalan kunnia entistä ilmeisemmin näkyviin meidän heikkoudessamme.
Juuri näin sanoo Paavali: (2 Kor. 12:5, 9) "Jumalan voima tulee täydelliseksi minun heikkoudessani." Sen tähden meidän tulee antaa ruumiimme uhriksi, koska Jumala niin tahtoo, osoittaaksemme kuuliaisuuttamme, ei sitä varten, että maksaisimme korvausta vapautuaksemme iankaikkisesta kuolemasta. Siitä on Jumala saanut muun hinnan, oman Poikansa kuoleman. Tähän suuntaan selittää Gregorius Daavidinkin rangaistuksen, kun sanoo: "Jos Jumala tuon synnin tähden oli uhannut häntä sillä, että hänen poikansa häntä näin nöyryyttäisi, miksi hän vielä annettuaan synnin anteeksi pani täytäntöön uhkauksensa? Vastaus kuuluu: tuo synti annettiin anteeksi sitä varten, ettei hän estyisi saavuttamasta iankaikkista elämää. Mutta sitten seurasi kuitenkin uhkauksen toteutuminen, jotta hänen hurskautensa tässä nöyryytyksessäkin harjaantuisi ja kestäisi koetuksen. Onhan Jumala synnin tähden pannut ihmisen kestettäväksi myös ruumiillisen kuoleman eikä ole syntien anteeksiantamuksen jälkeenkään sitä poistanut. Näin hän on tehnyt vanhurskauden harjoittamisen tähden, jotta niiden vanhurskaus, jotka pyhitetään, harjaantuisi ja kestäisi koetuksen."
Ilmeistä on, etteivät nuo kaikille yhteiset onnettomuudet varsinaisesti poistu kirkkolain määräämillä hyvitysteoilla, siis noilla inhimillisten perinnäissäännösten mukaisilla teoilla, joilla vastustajamme väittävät olevan sellaisen voiman pelkän suorittamisenkin nojalla, että ne vapauttavat rangaistuksesta silloinkin kun niiden suorittaja olisi kuolemansynnin vallassa. Meitä vastaan esitetään Paavalin sana: (1 Kor. 11:31) "Jos me tuomitsisimme itsemme, ei meitä tuomittaisi." Sana 'tuomita' on tässä kuitenkin niin, että se tarkoittaa koko katumusta ja niitä hedelmiä, joita olemme velvolliset tuottamaan, eikä tekoja, joita meiltä ei vaadita. Vastustajamme syyllistyvät kielellisen ilmaisun sääntöjen väheksymiseen katsoessaan, että 'tuomitseminen' on samaa kuin haarniskoituna pyhän Jaakobin tykö vaeltaminen tai muut sellaiset teot. Tuomitseminen tarkoittaa koko katumusta, ja se merkitsee tuomion langettamista synneistä. Tämä tuomitseminen toteutuu katumuksessa ja elämän muutoksessa. Parannuksesta kokonaisuutena: katumuksesta, uskosta ja hyvistä hedelmistä, on se seuraus, että julkiset ja yksityiset rangaistukset ja onnettomuudet lieventyvät, niin kuin Jesaja 1 luvussa opettaa: "Lakatkaa pahaa tekemästä. Oppikaa tekemään hyvää... Vaikka teidän syntinne ovat veriruskeat, ne tulevat lumivalkeiksi... Jos suostutte ja olette minulle kuuliaiset, niin te saatte syödä maan hyvyyttä." Tätä erityisen keskeistä ja pelastuksen kannalta tärkeää sanaa, joka puhuu parannuksesta kokonaisuutena ja teoista, joita olemme velvolliset Jumalan käskystä tekemään, ei saa mitenkään siirtää tarkoittamaan hyvitystekoja ja inhimillisten perinnäissääntöjen mukaisia töitä. Hyödyllistä on myös opetus siitä, että maanvaivat lieventyvät meidän parannuksemme ja parannuksen tosi hedelmien johdosta, sellaisten hyvien tekojen, jotka tehdään uskon seurauksena, ei niin kuin he luulottelevat, sellaisten tekojen johdosta, joita tehdään kuolemansynnissä elettäessä. Tätä sopii valaisemaan niiniveläisten esimerkki: (Joona. 3:10) parannuksellaan - puhumme parannuksesta kokonaisuutena - he pääsivät sovintoon Jumalan kanssa ja saivat aikaan sen, ettei heidän kaupunkiaan hävitetty.
Isät tosin mainitsevat hyvitysteot, ja kirkolliskokoukset ovat laatineet niitä koskevia sääntöjä. Näistä olemme edellä sanoneet, että kirkkokurin säädökset on laadittu varoitukseksi. Ei isillä ollut sitä ajatusta, että kirkkokuri on välttämätön syyllisyydestä tai rangaistuksesta vapauttamiseksi. Jos näet jotkut heistä ovatkin maininneet kiirastulen, he selittävät sen epätäydellisten sielujen puhdistamiseksi, eivät iankaikkisen rangaistuksen korvaukseksi eivätkä hyvitykseksi. Niinpä Augustinuskin sanoo, että anteeksiannettavat synnit poistetaan polttamalla, toisin sanoen meistä kuoletetaan Jumalaan kohdistuva epäluottamus ja mitä muuta samanlaista mielessämme liikkuu. Välistä kirjailijat käyttävät sanaa "hyvitys", joka alkuaan merkitsi nähtävää julkista parannustekoa tarkoittamassa todellista lihan kuolettamista. Augustinuskin sanoo: "Todellinen hyvitysteko on sitä, että hävitetään synnin alkusyyt", toisin sanoen, kuoletetaan lihaa ja pidetään se kurissa, ei siinä mielessä, että korvattaisiin iankaikkisia rangaistuksia, vaan jottei liha vetäisi tekemään syntiä."22
Samaan tapaan puhuu Gregorius kosketellessaan kysymystä toiselle kuuluvan omaisuuden palauttamisesta. Hän sanoo, että parannus on teeskentelyä, jollei niille, joiden omaisuutta olemme anastaneet ja pidämme hallussamme, suoriteta hyvitystä. Eihän ole aito sen mielipaha varkaudestaan ja ryöstöstään, joka edelleen varastaa. Onhan hän varas ja ryöväri niin kauan kuin hän vääryydellä pitää hallussaan toisen omaisuutta. Yhteiskunnallinen hyvitys on välttämätön. Onhan kirjoitettu: (Ef. 4:28) "Joka on varastanut, älköön enää varastako." Samoin sanoo myös Krysostomos: "Sydämessä katumus, suussa tunnustus, teoissa täysi nöyryys."23 Tämä ei nouse meidän käsitystämme vastaan. Katumusta tulee seurata hyvien tekojen. Katumuksen tulee olla katumusta, ei teeskentelyä, vaan koko elämän paremmaksi muuttumista.
Isät kirjoittavat niin ikään, että riittää, jos kerran elämässä suoritetaan tuo julkinen ja juhlallinen parannuksenteko, jota silmällä pitäen hyvitystekoja koskevat kirkkolain määräykset on laadittu. Tämän nojalla voidaan ymmärtää, että he eivät pitäneet noita säädöksiä välttämättöminä syntien anteeksi antamisen kannalta. He näet korostavat usein muulloinkin parannuksen tekemistä, tuon juhlallisen katumuksen lisäksi, sellaisissa yhteyksissä, missä ei vaadittu kirkkolain mukaisia hyvitystekoja.
Kumoamuksen kyhääjät kirjoittavat, ettei voida sallia hyvitystekojen hävittämistä vastoin evankeliumin nimenomaisia sanoja. Siitä syystä me olemme tähän saakka osoittaneet, ettei evankeliumissa käsketä rangaistuksen korvaamiseksi suorittamaan puheena olevia kirkkolain vaatimia hyvitystekoja eli tekoja, joita emme ole velvolliset tekemään. Tämä selviää jo asian luonteestakin. Jos kerran hyvitysteot ovat tekoja, joita emme ole velvolliset tekemään, niin minkä tähden he vetoavat evankeliumin nimenomaisiin sanoihin? Jos näet evankeliumi käskisi korvaamaan rangaistukset tuollaisia tekoja tekemällä, nehän olisivat tekoja, joita olemme velvolliset tekemään. Mutta heidän puheensa tähtääkin kokemattomien sumuttamiseen, ja he viittaavat todisteeksi kohtiin, jotka puhuvat oikeista teoista, joita olemme velvolliset tekemään, kun sitä vastoin he itse vaatiessaan hyvitystekoja käskevät tekemään tekoja, joita emme ole velvolliset tekemään. Myöntävätpä he kouluissaan itsekin, että hyvitysteot voidaan jättää sikseen syntiin syyllistymättä. Väärässä he siis ovat, kun he tässä yhteydessä väittävät, että evankeliumi nimenomaan pakottaa meitä suorittamaan kirkkolain määräämät hyvitysteot.
Moneen kertaan olemme jo osoittaneet, että parannuksen tulee tuottaa hyviä hedelmiä ja Jumalan käskyt opettavat, mitä nämä hyvät hedelmät ovat: Jumalan avuksi huutaminen, kiitos, evankeliumin tunnustaminen, evankeliumin opettaminen, vanhempien ja esivallan totteleminen, uskollisuuden osoittaminen katumuksessa, se ettemme tapa emmekä ole pitkävihaisia vaan olemme sovinnollisia, annamme tarpeessa oleville varojemme mukaan, pidätymme haureudesta ja aviorikoksesta, hillitsemme lihaamme, pidämme sen aisoissa ja kuritamme sitä. Tätä kaikkea emme tee iankaikkista rangaistusta korvataksemme, vaan jottei lihamme tottelisi Perkelettä ja loukkaisi Pyhää Henkeä. Edelleen kuuluu näihin hyviin hedelmiin totuuden puhuminen.
Nämä hyvät hedelmät perustuvat Jumalan käskyyn ja niitä on tehtävä Jumalan kunniaksi ja hänen käskynsä tähden. Niihin liittyy myös palkintoja. Mutta sitä Raamattu ei opeta, että iankaikkisista rangaistuksista voidaan vapautua ainoastaan korvaamalla ne määrätyillä perinnäisillä menoilla tai kiirastulen rangaistuksilla. Aneet olivat entisaikaan sitä, että ihmisiä vapautettiin puheena olleista julkisista muotomenoista, jottei heitä liikaa kuormitettaisi, Mutta jos hyvitysteoista ja rangaistuksista voidaan vapauttaa inhimillisen vallan nojalla, ei mainittu korvaaminen ole välttämätön jumalallisen oikeuden perusteella; eihän ihmisen vallassa ole kumota jumalallista oikeutta. Kun nyt tämä tapa sellaisenaan on vanhentunut eivätkä piispatkaan ole siitä väliä pitäneet, ei puheena olevaa vapauttamista tarvita enää lainkaan. Siitä huolimatta sana 'ane' on jäänyt käyttöön. Ja samoin kuin hyvitysteot on käsitetty väärin, ei enää ulkonaista kurinpitoa vaan rangaistuksen korvaamista tarkoittaviksi, on vastaavasti aneetkin käsitetty väärin, siten että ne muka vapauttavat kiirastulesta. Mutta avaimilla ei ole muuta valtaa kuin sitoa ja päästää maan päällä, tämän sanan mukaan: (Matt. 16:19) "Kaikki, minkä sinä sidot maan päällä, on oleva sidottu taivaassa, ja kaikki, minkä sinä päästät maan päällä, on oleva päästetty taivaassa." Ei avaimilla kumminkaan sitä valtaa ole, niin kuin edellä sanoimme, että niillä määrätään rangaistuksia tai säädetään jumalanpalvelusmenoja. Niillä on vain tehtävänään antaa synnit anteeksi niille, jotka kääntyvät, ja rangaista ja sulkea seurakunnan yhteyden ulkopuolelle ne, jotka eivät tahdo kääntyä. Sillä samoin kuin päästäminen tarkoittaa syntien anteeksi antamista, samoin tarkoittaa sitominen sitä, ettei syntejä anneta anteeksi. Kristus puhuu näet hengellisestä vallasta. Ja Jumalan käsky on, että evankeliumin palvelijat päästävät synneistä ne, jotka kääntyvät, tämän sanan mukaisesti: (2 Kor. 10:8) Meille on annettu valta rakentaaksemme teitä. Tästä johtuen ratkaisun siirtäminen ylemmälle tasolle erinäisissä tapauksissa on yhteiskunnallinen asia. Jos on puhe niistä, jotka todella kääntyvät, sellainen varaus koskee vain kirkkolain määräämää rangaistusta, ei syyllisyyttä Jumalan edessä. Vastustajamme arvioivat siis oikein, kun he myöntävät, ettei edellä mainittu ratkaisun siirtäminen saa estää julistamasta synninpäästöä kuolemanhädässä olevalle.
Olemme nyt esittäneet pääkohdat siitä, mikä on meidän oppimme parannuksesta, ja olemme varmat, että oppimme on hurskas ja terveellinen oikein ajatteleville ihmisille. Ja jos kunnon miehet tahtovat vertailla meidän oppiamme vastapuolen sekaviin väitteisiin, he saavat huomata, että vastustajamme ovat täysin jättäneet syrjään opin uskosta, joka vanhurskauttaa ja lohduttaa hurskaat sydämet. He saavat myös nähdä, että vastustajamme keksivät omasta päästään kaikenlaista tarinaa puolinaisen katumuksen ansiosta, syntien loppumattomasta luettelemisesta, hyvitysteoista, (kreikkaa ovte ync wahiv ovte ovravov aptoµeva) - mitä he puhuvat, leijuu maan ja taivaan välillä, eivätkä vastustajamme itsekään kykene sitä tyydyttävästi selittämään.