XII uskonkohta. PARANNUS

Ennen kuin käymme puolustamaan käsitystämme ja kantamme, on johdannoksi sanottava muutama sana. Kaikki oikeamieliset ihmiset, kuulivatpa mihin säätyyn hyvänsä, jopa jumaluusoppineet itsekin, epäilemättä myöntävät sen seikan, että oppi parannuksesta oli ennen Lutherin kirjoja varsin sekava. On olemassa sententioiden kirjoittajien teoksia, mutta ne sisältävät loppumattomasti kysymyksiä, joihin ketkään jumaluusoppineet eivät ole voineet konsanaan antaa kunnon selitystä. Tavallinen kansa ei ole voinut ymmärtää asian ydintä, ei tajuta, mitä parannuksessa oikeastaan vaaditaan ja mistä omantunnon rauhaa olisi etsittävä. Astukoon meidän eteemme joku vastapuolelta sanomaan, milloin syntien anteeksiantaminen tapahtuu! Hyvä Jumala, mikä pimeys! Kahden vaiheilla ollaan, tapahtuuko syntien anteeksiantaminen puolinaisen katumuksen vai täydellisen katumuksen yhteydessä. Entä edelleen, jos se tapahtuu täydellisen katumuksen perusteella, mitä virkaa on synninpäästöllä ja mihin tarvitaan avainten valtaa, kun kerran synti muka jo on annettu anteeksi? Tällä kohtaa he hikoilevat vielä enemmän ja kaventavat häpeämättömästi avainten valtaa. Toiset esittävät kuvitelmiaan, ettei avainten valta annakaan anteeksiantamusta, vaan ainoastaan muuntaa iankaikkiset rangaistukset ajallisiksi. Näin ei tämä niin terveellinen valta olisikaan elämän ja hengen, vaan pelkästään vihan ja rangaistuksen virka. Toiset taas ovat muka varovaisempia ja kuvittelevat, että synnit annetaan anteeksi avainten vallan voimasta kirkon, ei Jumalan edessä. Tämäkin on turmiollinen harha. Sillä jos ei avainten valta suo lohdutusta Jumalan edessä, mikä sitten voi rauhoittaa meidän omantuntomme? Mutta vielä paljon hämärämpää seuraa. He opettavat, että armo ansaitaan täydellisellä katumuksella. Joku saattaa nyt kysyä, miksi Saul, Juudas ja heihin verrattavat, joiden katumus on ollut järkyttävä, eivät ole saaneet armoa. Evankeliumin ja uskon mukainen vastaus tähän kuuluisi, että Juudas ei uskonut eikä noussut evankeliumin ja Kristuksen lupauksen rohkaisemana lankeemuksestaan. Juudaan ja Pietarin katumukset erottaa toisistaan usko. Vastustajamme kuitenkin vastaavat lain mukaan: Juudas ei rakastanut Jumalaa, vaan pelkäsi rangaistuksia. Mutta milloin kykenee kauhistunut omatunto - varsinkin noiden todellisten, vakavien ja suurten kauhujen keskellä, joita kuvataan psalmeissa ja profeetoissa ja joita todella kääntyvät varmasti saavat kokea - milloin se kykenee arvioimaan, pelkääkö se Jumalaa Jumalan itsensä tähden vai onko se pakenemassa iankaikkista rangaistusta? Nämä voimakkaat mielenliikkeet voidaan tosin erottaa toisistaan kirjallisesti ja sanallisesti, mutta todellisuudessa ne eivät ole sillä tavoin toisistaan erotettavissa kuin kelpo sofistimme kuvittelevat. Tässä me vetoamme kaikkien oikeamielisten ja ymmärtäväisten ihmisten arvostelukykyyn. Heidän täytyy varmaan myöntää, että nämä vastapuolen järkeilyt ovat kerta kaikkiaan hämäriä ja sekavia. Ja kuitenkin on kysymys mitä tärkeimmästä asiasta, evankeliumin ydinkohdasta, syntien anteeksiantamuksesta. Koko oppi näistä kysymyksistä, joita nyt olemme tarkastelleet, on vastustajiemme esittämänä täynnä harhaa ja teeskentelyä, ja se pimittää Kristuksen hyvän teon, avainten vallan ja uskonvanhurskauden.

Edellä sanottu koski siis parannuksen ensimmäistä vaihetta. ¹⁸ Entä sitten, kun on tultu syntien tunnustamiseen? Mitä puuhaa aiheutuukaan tuosta loputtomasta syntien luettelemisesta, jossa kuitenkin pääasiassa keskitytään ihmisten perinnäissääntöjen rikkomiseen. Aiheuttaakseen hurskaille ihmisille yhä enemmän sielun tuskaa vastustajamme vielä uskottelevat, että luetteleminen perustuu Jumalan käskyyn. Samalla kun he sitten vaatimalla vaativat syntien luettelemista muka jumalallisen oikeuden nojalla, he puhuvat varsin viileästi synninpäästöstä, joka todella perustuu Jumalan käskyyn. He luulottelevat, että sakramentti itsessään, vain sen nojalla, että se toimitetaan, tuottaa armon ilman siihen turvautuvan oikeaa mielialaa; uskosta, joka ottaa omaksi synninpäästön ja lohduttaa omantunnon, ei mainita sanallakaan. Tämähän on juuri sitä, mistä sanotaan: απιεναι πρo τϖν µϑστηρiων, ¹⁹ että lähdetään pois ennen kuin pyhin kohta alkaa.

Jäljellä on vielä parannuksen kolmas vaihe, hyvitysteot. Tämän kohdan käsittely on kaikkien sekavinta. Vastustajamme uskottelevat, että iankaikkiset rangaistukset muunnetaan kiirastulen rangaistuksiksi, josta taas osa annetaan anteeksi avainten vallan voimasta, mutta osasta on ihmisen lunastettava itsensä vapaaksi hyvitysteoilla. Vielä he lisäävät, että hyvitystekojen tulee olla ylimääräisiä suorituksia; nämä ovat sitten tyhjänpäiväisten menojen noudattamista, kuten pyhiinvaelluksia, rukousnauhan käyttöä ja sen semmoisia menoja, jotka eivät perustu Jumalan käskyyn. Kuten pääsy kiirastulesta ostetaan hyvitysteoilla, samoin on keksitty runsaasti tuloja tuottava menetelmä, jolla voi lunastaa itsensä vapaaksi hyvitysteoista. Näitä tuloja ei saada ainoastaan eläviltä, vaan vielä suuremmassa määrin vainajilta. Vainajia taas ei lunasteta vapaiksi hyvitysteoista vain aneilla, vaan myös messu-uhrilla. Sanalla sanoen oppia hyvitysteoista sovelletaan loputtomiin. Mutta näiden törkeyksien keskellä, joita emme pysty edes luettelemaan, ja kaikkien Perkeleen harhaoppien seassa on laiminlyötynä ja peitossa oppi Kristuksen hyvästä teoista ja vanhurskautuksesta, joka saadaan uskolla Kristukseen. Näin ollen kaikki oikeamieliset ihmiset käsittävät, että sofistien ja kirkko-oikeuden opettajien parannusopin osoittaminen vääräksi on ollut oikein ja hyödyllistä. Ovathan seuraavat oppilausumat ilmeisen vääriä eivätkä poikkea ainoastaan pyhästä Raamatusta, vaan myös kirkkoisien opetuksesta:
I. Armon ulkopuolella tekemiemme hyvien tekojen perusteella me ansaitsemme armon, koska Jumala on sitoutunut siihen.
II. Me ansaitsemme armon puolinaisella katumuksella.
III. Synnin pois pyyhkimiseen riittää tehdyn teon inhoaminen.
IV. Me saamme syntimme anteeksi täydellisellä katumuksella, emme uskolla Kristukseen.
V. Avainten valta ei kykene antamaan syntejä anteeksi Jumalan, vaan ainoastaan kirkon edessä.
VI. Avainten valta ei anna syntejä anteeksi Jumalan edessä, vaan se on asetettu sitä varten, että se muuntaisi iankaikkisia rangaistuksia ajallisiksi, panisi tiettyjä hyvitystekoja ihmisten velvollisuudeksi ja sitä varten, että se säätäisi uusia jumalanpalvelusmenoja ja sitoisi ihmisten omiatuntoja tällaisiin hyvitystekoihin ja jumalanpalvelusmenoihin.
VII. Rikkomusten luetteleminen syntejä tunnustettaessa, mistä vastustajamme antavat määräyksiä, on välttämätöntä jumalallisen oikeuden perusteella.
VIII. Kirkko-oikeuteen perustuvat hyvitysteot ovat välttämättömiä ihmisen lunastamiseksi kiirastulen rangaistuksesta, tai sitten niistä on hyötyä eräänlaisena korvauksena, joka poistaa syyllisyyttä. Näinhän yksinkertaiset ihmiset asian ymmärtävät.
IX. Parannuksen sakramenttiin suostuminen tuottaa armon jo pelkästään vastaanottamisen tähden, ilman siihen turvautuvan hyvää mielialaa, toisin sanoen ilman uskoa Kristukseen.
X. Avainten vallan ansiosta aneet vapauttavat sieluja kiirastulesta.
XI. Tapauksissa, joissa tulee kysymykseen siirtäminen korkeammalle rippi-isälle, ei varausta tule panna koskemaan ainoastaan kirkko-oikeuden määräämää rangaistusta, vaan syynalaisuuttakin, joka siis jää painamaan myös todella kääntyvää.

Johtaaksemme siis hurskaat ihmiset ulos näistä sofistien sokkeloista olemme jakaneet parannuksen kahteen perustavaan osaan, jotka ovat katumus ja usko. Jos joku tahtoo näihin lisätä kolmannen, parannuksen oikeat hedelmät, toisin sanoen koko elämänvaelluksen muuttumisen paremmaksi, emme pane vastaan. (Matt. 3:8) Katumuksesta puhuttaessa teemme lopun sen hyödyttömästä ja loputtomasta pohtimisesta, milloin meissä aiheuttaa murhetta rakkaus Jumalaan, milloin taas rangaistuksen pelko. Sanomme yksinkertaisesti, että katumus on omantunnon todellista kauhistumista, kun ihminen tuntee Jumalan vihastuvan synnin tähden ja on murheissaan siitä syystä, että on tehnyt syntiä. Tämä katumus syntyy siten, että Jumalan sanalla nuhdellaan synneistä. Tämähän on evankeliumin saarnan varsinainen tehtävä: syyttää synneistä ja jakaa syntien anteeksiantamusta ja vanhurskautta Kristuksen tähden, samoin antaa Pyhä Henki ja iankaikkinen elämä, jotta syntyisimme uudesti ja tekisimme sitä, mikä hyvää on. Näihin asioihin Kristus keskittää evankeliumin sisällön, kun hän Luukkaan viimeisessä luvussa sanoo: (Luuk. 24:47) Parannusta ja syntien anteeksiantamusta on minun nimessäni saarnattava kaikille kansoille. Mainituista kauhuista Raamattu puhuu (Ps. 38:5, 9) esim. Ps. 37: "Minun pahat tekoni käyvät pääni ylitse, niinkuin raskas kuorma ne ovat minulle liian raskaat" jne. "Minä olen runneltu ja kovin nöyryytetty, minä parun sydämeni tuskassa." Edelleen (Ps. 6:3s.): "Herra, armahda minua, sillä minä olen näännyksissä; paranna minut, Herra, sillä minun luuni ovat peljästyneet, ja minun sieluni on kovin peljästynyt. Voi, Herra, Kuinka kauan?" Edelleen (Jes. 38:10, 13) : "Minä sanoin kesken rauhallisten päivieni: Minun on mentävä tuonelan porteista. Minä elin toivossa aamuun asti - niinkuin leijona hän murskaa kaikki luuni." Tällaisten kauhujen keskellä omatunto tuntee syntiin kohdistuvan Jumalan vihan, joka on vieras lihan mukaan vaeltaville suruttomille ihmisille. Se näkee synnin inhottavuuden ja murehtii vakavissaan sitä, että on tehnyt syntiä. Samalla se myös yrittää paeta Jumalan kauhistuttavaa vihaa, koska ihmisluonto ei voi sitä kestää, ellei Jumalan sana tule avuksi. Niinpä Paavali sanoo: (Gal. 2:19) "Minä olen lain kautta kuollut pois laista." Laki näet vain syyttää ja kauhistaa omaatuntoa. Näiden kauhujen valtaamille ihmisille vastustajamme eivät puhu sanaakaan uskosta, he tuovat tarjolle vain sanan, joka syyttää synnistä. Mutta jos mitään muuta ei opeteta, se on lain oppia, ei evankeliumia. Näiden tuskien ja kauhujen keskellä oleville he sanovat ihmisten ansaitsevan armon, jos kaikesta huolimatta rakastavat Jumalaa. Mutta miten ihmiset voivat rakastaa Jumalaa todellisten kauhujen keskellä, he kun tuntevat Jumalan kauhistuttavaa, ihmiskielin kuvaamatonta vihaa? Mitä muuta kuin epätoivon opetusta on, että tällaisten kauhujen aikana viitataan vain lakiin!

Me siis lisäämme parannukseen toisen osan, uskon Kristukseen, koska näille omantunnon kauhujen vallassa oleville ihmisille on esitettävä Kristuksen evankeliumi, jossa luvataan ilmaiseksi syntien anteeksiantamus Kristuksen nimessä. Heidän tulee siis uskoa, että heille lahjoitetaan syntien anteeksiantamus Kristuksen tähden. Tämä usko rohkaisee murtuneet, ylläpitää heitä ja tekee heidät eläviksi tämän (Room. 5:1) sanan mukaisesti: "Koska me siis olemme uskosta vanhurskaiksi tulleet, meillä on rauha." Tämä usko saa omakseen syntien anteeksiantamuksen. Tämä usko paljastaa, mikä ero on Juudaan ja Pietarin, Saulin ja Daavidin katumuksella. Juudaan ja Saulin katumus ei hyödytä mitään siitä syystä, ettei siihen liity tätä uskoa, joka ottaa omakseen Kristuksen tähden lahjoitetun syntien anteeksiantamuksen. Daavidin tai Pietarin katumus taas tulee hyödyksi siitä syystä, että siihen liittyy usko, joka ottaa omakseen Kristuksen tähden lahjoitetun syntien anteeksiantamuksen. Ei rakkautta myöskään voi olla ennen kuin uskon kautta on päästy sovintoon. Lakia ei näet täytetä ilman Kristusta, tämän sanan (Room. 5:2) mukaisesti: "Kristuksen kautta meillä on pääsy Jumalan tykö." Vähitellen tämä usko kasvaa taistellen syntiä vastaan koko elämän ajan voittaakseen synnin ja kuoleman. Uskoa seuraa sitten rakkaus, niin kuin edellä olemme osoittaneet. Näin voidaankin lapsen pelko selkeästi määritellä sellaiseksi arkuudeksi, johon liittyy usko, toisin sanoen sellaiseksi, missä usko lohduttaa ja ylläpitää arkaa sydäntä. Orjan pelkoa on taas sellainen pelko, missä usko ei ole ylläpitämässä arkaa sydäntä.

Edelleen avainten valta toimii evankeliumin palvelijana ja julistaa sen lausumalla synninpäästön, joka on todellinen evankeliumin ääni. siten me puheeseen uskosta sisällytämme myös synninpäästön, koska usko tulee kuulemisesta, niin kuin Paavali sanoo. (Room. 10:17) Sillä kun evankeliumi on kuultu, kun synninpäästö on kuultu, omatunto rohkaistuu ja saa lohdutuksen. Ja koska Jumala todella tekee eläväksi sanallaan, avaimet todella antavat synnit anteeksi Jumalan edessä tämän sanan mukaisesti: "Joka kuulee teitä, se kuulee minua." (Luuk. 10:16) Tästä syystä synneistäpäästäjän sanaa on uskottava aina niin kuin tämä sana kuuluisi taivaasta. Varsinaiseksi parannuksen sakramentiksi voitaisiinkin sanoa synninpäästöä, niin kuin valistuneemmat skolastikotkin sanovat. Tätä uskoa sitten koettelemusten keskellä yhä uudestaan vahvistavat evankeliumin sanat ja sakramenttien käyttäminen. Nämähän ovat uuden liiton merkkejä eli syntien anteeksiantamuksen merkkejä. Ne siis jakavat syntien anteeksiantamusta, niin kuin Herran ehtoollisen asetussanat selvästi (Matt. 26:26, 28) todistavat: "Tämä on minun ruumiini, joka teidän edestänne annetaan", "Tämä on uuden liiton malja" jne. Näin usko syntyy ja se vahvistuu synninpäästöstä, evankeliumin sanan kuulosta ja sakramenttien käytöstä, niin ettei se joudu tappiolle taistelussaan synnin ja kuoleman kauhuja vastaan. Tämä oppi parannuksesta on yksinkertainen ja selkeä asia, ja se vahvistaa avainten vallan ja sakramenttien arvoa. Se myös kirkastaa Kristuksen hyvää tekoa opettaen meitä turvautumaan häneen, välimieheemme ja sovittajaamme.

Kumoamus nyt kuitenkin tuomitsee meidät siitä, että olemme näin jakaneet parannuksen kahteen osaan. Tästä syystä meidän on osoitettava, että Raamattu puhuessaan parannuksesta eli jumalattoman kääntymyksestä mainitsee juuri nämä kaksi olennaista kohtaa. Kristus sanoo (Matt. 11:28): "Tulkaa minun tyköni kaikki työtätekeväiset ja rakastetut, niin minä annan teille levon." Tässä on kaksi osaa. Työ ja raskas kuorma tarkoittavat katumusta, synnin ja kuoleman kauhua ja pelkoa. Kristuksen tykö tuleminen merkitsee luottamista siihen, että synnit annetaan anteeksi Kristuksen tähden. Uskoessamme Pyhä Henki tekee meidät eläviksi Kristuksen sanalla. Tässä siis ovat nuo kaksi olennaista osaa, katumus ja usko. Mark. 1:15 Kristus sanoo: "Tehkää parannus ja uskokaa evankeliumi." Edellisessä osassa hän nuhtelee synneistä ja sitten heti jälkiosassa lohduttaa meitä ja osoittaa syntien anteeksiantamuksen. Evankeliumin uskominen ei näet ole tuota yleisluonteista uskoa, joka perkeleilläkin on, vaan se tarkoittaa nimenomaan uskomista Kristuksen tähden lahjoitettuun syntien anteeksiantamukseen. Juuri tämähän evankeliumissa on ilmoitettuna. Tässäkin siis, kuten huomataan, liitetään toisiinsa kaksi osaa: katumus, kun nuhdellaan synneistä, ja usko, kun kehotetaan uskomaan evankeliumiin. Ja jos joku väittää, että Kristus liittää niihin myös parannuksen hedelmät eli koko uuden elämän, olemme asiasta aivan samaa mieltä. Tässä tyydymme kuitenkin siihen, että nimeämme nämä kaksi olennaista osaa: katumuksen ja uskon.

Miltei kaikkialla missä Paavali kuvaa kääntymystä eli uudistusta, hän mainitsee siinä nämä kaksi osaa, kuolettamisen ja eläväksitekemisen. Näin esim. Kol. 2:11: "Hänessä te olette ympärileikatut, että käsin tehdyllä ympärileikkauksella, vaan lihan syntisen ruumiin poisriisumisella", ja sitten: (Kol. 2:12) "Yhdessä hänen kanssaan te olette herätetyt uskon kautta, jonka vaikuttaa Jumala." Tässä on kaksi osaa. Toinen on synnin ruumiin poisriisuminen, toinen on kuolleista herättäminen uskon kautta. Näitä sanoja: kuolettaminen, (Room. 6:2, 4, 11) eläväksitekeminen, synnin ruumiin poisriisuminen ja herättäminen, ei tule käsittää platonilaiseen tapaan näennäistä muutosta tarkoittaviksi. Kuolettaminen tarkoittaa todellisia kauhuja sellaisia, joita kuolevat kokevat, eikä niitä ihmisluonto kestä, ellei usko sitä rohkaise. Tässä apostoli sanoo synnin ruumiin poisriisumiseksi sitä, mitä me tavallisesti sanomme katumukseksi, koska noissa tuskissa meistä perataan pois luonnollinen paha himo. Ei eläväksitekemistäkään tule käsittää miksikään platonilaiseksi kuvitelmaksi, vaan lohdutukseksi, joka todella ylläpitää sitä elämää, joka katumuksen aikana on häipymässä. Tässäkin siis on kaksi osaa: katumus ja usko. Koska siis omaatuntoa ei voi rauhoittaa mikään muu kuin usko, usko yksin tekee eläväksi, (Hab. 2:4) tämän sanan mukaisesti: "Vanhurskas on elävä uskosta." (Room. 1:17)

Edelleen apostoli sanoo Kolossalaiskirjeessä, (Kol. 2:14) että Kristus pyyhkii pois sen kirjoituksen, joka lain kautta on meidän vastustajamme. Tässäkin on kaksi osaa: kirjoitus ja sen poispyyhkiminen. Kirjoitus tarkoittaa tietysti omaatuntoa, joka syyttää meitä ja tuomitsee meidät. Edelleen laki on se sana, joka syyttää synneistä ja tuomitsee ne. Näin siis kirjoitus on se ääni, joka sanoo: "Minä olen tehnyt syntiä (2 Sam. 12:13) Herraa vastaan." - näinhän Daavidin sanat kuuluvat. Näitä sanoja eivät jumalattomat ja suruttomat ihmiset tositarkoituksessa lausu. Eiväthän he näe sydämeensä kirjoitettua lain tuomiota eivätkä lue sitä. Tämä tuomio tulee ilmi todellisten tuskien ja kauhujen keskellä. Käsikirjoitus on juuri katumus, joka tuomitsee meidät. Kirjoituksen poispyyhkiminen tarkoittaa siis sen lauseen hävittämistä, jolla me lausumme oman edessä olevan tuomiomme, ja sen lauseen kirjoittamista sisimpäämme, jonka perusteella me ymmärrämme olevamme vapaat tuosta tuomiosta. Usko taas on uusi tuomio, joka poistaa tuon edellisen ja antaa sydämelle rauhan ja elämän.

Mutta miksi olisi tarpeen esittää monia todisteita, kun me kohtaamme niitä kaikkialla Raamatussa. Psalmissa 117 sanotaan: (Ps. 118:18) "Herra minun kyllä kuritti, mutta kuolemalle hän ei minua antanut." Ps. 118: (Ps. 119:28) "Minun sieluni itkee murheesta; vahvista minua sanallasi." Näissä kohdissa edelliseen osaan sisältyy katumus, kun taas jälkimmäisessä selvästi kuvataan, kuinka me katumuksessa saamme lohdutuksen, nimittäin Jumalan sanan avulla, joka tarjoaa armon. Se on sydämen voima ja tekee sydämen eläväksi. Samoin (1. Sam. 2:6): "Herran antaa kuoleman ja antaa elämän, hän vie alas tuonelaan ja tuo ylös jälleen." Näissä lauseissa edellinen osa puhuu katumuksesta, jälkimmäinen uskosta. Edelleen: (Jes. 28:21) "Herra kiivastuu tehdäkseen työnsä, vieraan työnsä, ja toimittaakseen tekonsa, oudon tekonsa." Profeetta sanoo Jumalan vieraaksi työksi sitä, että hän kauhistaa, koska Jumalan omaa työtä on eläväksi tekeminen ja lohduttaminen. Mutta profeetta sanoo Jumalan kauhistavan sen tähden, että löytyisi tilaa lohdutukselle ja eläväksi tekemiselle, koska suruttomat sydämet, jotka eivät Jumalan vihaa tunne, pitävät halpana lohdutuksen. Raamattu liittää tavallisesti juuri tällä tavoin toisiinsa nämä kaksi asiaa, kauhistukset ja lohdutuksen siinä tarkoituksessa, että se opettaisi parannuksen olennaisiksi osiksi nämä kaksi asiaa: katumuksen sekä uskon, joka lohduttaa ja tekee vanhurskaaksi. Emme käsitä, kuinka parannuksen luonnetta voitaisiin selkeämmin ja yksinkertaisemmin esittää.

Nämä nyt siis ovat Jumalan kaksi tärkeintä tekoa, jotka hän ihmisiin kohdistaa: hän kauhistaa perin pohjin ja taas vanhurskauttaa ja tekee eläviksi kauhistamansa. Koko Raamattu jakaantuu näiden kahden teon mukaan. Toinen osa on lakia, joka tuo ilmi synnit, syyttää niistä ja tuomitsee ne. Toinen osa on evankeliumia, toisin sanoen Kristuksessa lahjoitetun armon lupausta. Tämä lupaus toistuu tavan takaa koko Raamatussa. Ensin se annettiin Aadamille, sitten kantaisille; sen jälkeen profeetat julistivat sitä, ja lopulta Kristus saarnasi sitä ja todisti siitä juutalaisten keskuudessa. Apostolit levittivät sen sitten koko maailmaan. Uskomalla tähän lupaukseen ovat kaikki pyhät tulleet vanhurskaiksi, eivät oman katumuksensa ansiosta, olipa se sitten pinnallista tai täydellistä.

Esimerkit valaisevat niin ikään näitä kahta kohtaa. Aadamia nuhdellaan, kun hän oli tehnyt syntiä, ja hän kauhistuu; tämä oli katumusta. Sitten Jumala lupaa armonsa ja ilmoittaa tulevaksi sen siemenen, joka murskaa Perkeleen valtakunnan, kuoleman ja synnin. Siinä hän tarjoaa syntien anteeksiantamuksen. Nämä ovat pääkohdat. Sillä vaikka jälkeenpäin vielä lisätäänkin rangaistus, ei tämä rangaistus kuitenkaan ansaitse syntien anteeksiantamusta. Hieman tuonnempana puhumme tämänlaatuisista rangaistuksista.

Samoin Naatan nuhtelee Daavidia, ja tämä sanoo kauhistuneena: (2 Sam. 12:13) "Minä olen tehnyt syntiä Herraa vastaan." Tässä meillä on katumus. Sitten hän saa kuulla synninpäästön: "Niin on myös Herran antanut sinun syntisi anteeksi; sinä et kuole." Tämä sana nostaa Daavidin jälleen ja uskon kautta se kannattaa häntä, vanhurskauttaa hänet ja tekee eläväksi. Tässäkin tapauksessa lisätään vielä rangaistus, mutta tällä rangaistuksella ei ansaita syntien anteeksiantamusta. Aina ei edes lisätä erityisiä rangaistuksia, mutta nämä kaksi kohtaa tulee parannuksessa aina olla: katumus ja usko. Näinhän on laita (Luuk. 7:37s.) Syntinen nainen tulee itkien Kristuksen tykö. Hänen kyyneleensä ilmaisevat katumuksen. Sitten hän saa kuulla synninpäästön: "Sinun syntisi ovat anteeksi annetut. Uskosi on sinut pelastanut; mene rauhaan." Tämä on parannuksen toinen osa, usko, ja se nostaa hänet ja lohduttaa häntä. Kaikesta sanotusta oikeamielinen lukija varmaan ymmärtää, että me katsomme parannukseen kuuluvan ne osat, jotka ovat ominaisia kääntymykselle eli uudestisyntymiselle ja syntien anteeksiantamukselle. Soveliaat hedelmät ja samoin rangaistukset seuraavat uudestisyntymistä ja syntien anteeksiantamusta. Siitä syystä me olemmekin puhuneet näistä kahdesta osasta, ett huomio suuremmassa määrässä kääntyisi uskoon, jota me parannuksessa pidämme ensisijaisen tärkeänä. Paremmin voidaan myös käsittää, mitä on usko, josta evankeliumin saarna puhuu, kun se pannaan katumuksen ja kuolettamisen vastakohdaksi.

Vastapuoli tuomitsee kuitenkin nimenomaan sen, että me väitämme ihmisten uskolla saavuttavan syntien anteeksiantamuksen. Siitä syystä me nyt lisäämme vielä muutamia harvoja todistuksia, joiden nojalla voidaan käsittää, ettei syntien anteeksiantamus tule ihmisen osaksi katumuksen tähden sen perusteella, että se on suoritus, vaan omakohtaisella uskolla, siten että itsekukin uskoo, että hänelle annetaan synnit anteeksi. Tämä opinkohta on näet keskeisin asia, josta me vastustajiemme kanssa kamppailemme, ja sen tuntemusta me pidämme kaikille kristityille äärettömän tärkeänä. Huomioon ottaen sen, että edellä olemme vanhurskautusta käsitellessämme mielestämme puhuneet samasta asiasta aivan kylliksi, lausumme tässä ajatuksemme lyhyesti. Ovathan oppi parannuksesta ja oppi vanhurskautuksesta uskonkohtia, jotka kuuluvat likeisesti yhteen.

Puhuessaan uskosta ja väittäessään, että se edeltää parannusta, vastustajamme eivät tarkoita tätä vanhurskauttavaa uskoa, vaan sitä uskoa, joka yleisesti uskoo, että Jumala on olemassa, että jumalattomia odottaa rangaistus jne. Me sen sijaan pidämme tuon uskon lisäksi välttämättömänä, että jokainen uskoo itselleen annettavan synnit anteeksi. Juuri tästä omakohtaisesta uskosta me kiistelemme. Tämän uskon me asetamme sitä käsitystä vastaan, joka ei kehota luottamaan Kristuksen lupaukseen, vaan katumukseen, syntien tunnustamiseen ja hyvitystekoihin jne., sikäli kuin nämä kaikki vain suoritetaan. Tämä usko seuraa omantunnon kauhuja siten, että se voittaa ne ja rauhoittaa omantunnon. Tämän uskon me katsomme vanhurskauttavan ja synnyttävän uudesti, se kun vapauttaa pelon vallasta ja saa sydämessä aikaan rauhan, ilon ja uuden elämän. Tätä uskoa me puolustamme ja väitämme, että se on todella välttämätön syntien anteeksi saamiseksi. Siitä syystä me sijoitammekin sen parannuksen olennaiseksi osaksi. Juuri tämä on myös Kristuksen kirkon käsitys asiasta, vaikka vastustajamme toisin väittävätkin.

Aluksi me kuitenkin kysymme vastustajiltamme, onko synninpäästön vastaanottaminen parannuksen osa vai ei. Jos he erottavat sen syntien tunnustamisesta - mestareita kun ovat erittelemisessä - emme voi käsittää, mitä hyötyä on tunnustamisesta ilman synninpäästöä. Jos he taas eivät erota synninpäästön vastaanottamista erikseen tunnustamisesta, heidän täytyy olla sitä mieltä, että usko on osa parannusta, sillä synninpäästöä ei vastaanoteta mitenkään muutoin kuin uskomalla. Sen taas, että synninpäästöä ei oteta vastaan muutoin kuin uskomalla, osoittaa oikeaksi Paavalin opetus. Hän sanoo Room. 4:16, ettei lupausta voida ottaa vastaan muutoin kuin uskomalla. Synninpäästö taas on juuri syntien anteeksiantamisen lupaus. Näin se siis välttämättä vaatii uskoa. Me emme liioin jaksa käsittää, miten voidaan sanoa sen ottavan vastaan päästön synneistä, joka ei sisimmässään siihen yhdy. Ja edelleen, onhan suorastaan Jumalan syyttämistä valheesta, jos sisimmässään epäilee synninpäästöä. Jos sydän epäröi, se pitää epävarmana ja joutavana Jumalan lupausta. Siitä syystä onkin 1 Joh. 5:10 kirjoitettuna: "Joka ei usko Jumalaan, tekee hänet valhettelijaksi, koska hän ei usko sitä todistusta, jonka Jumala on todistanut Pojastansa."

Toiseksi arvelemme vastapuolelta myönnettävän, että syntien anteeksiantamus on parannuksessa joko sen osa tai päämäärä tai, heidän suullaan puhuaksemme, sen päätepiste. Siispä teemme oikein, kun lisäämme parannuksen osiin sen, millä syntien anteeksiantamus vastaanotetaan. Aivan varmaa on kuitenkin, vaikka kaikki helvetin portit huutaisivat vastalauseensa, ettei syntien anteeksiantamusta voida ottaa vastaan muutoin kuin yksin uskolla, uskomalla, että synnit annetaan anteeksi Kristuksen tähden, tämän raamatunkohdan mukaan, Room. 3:25: "Hänet Jumala on asettanut sovittajaksi uskon kautta hänen viereensä", ja samoin Room. 5:2: "Hänen kauttansa meillä on uskossa pääsy armoon" jne. Eihän säikähtänyt omatuntomme voi Jumalan vihaa vastaan panna omia tekojamme eikä omaa rakkauttamme. Vasta silloin se rauhoittuu, kun se ottaa omakseen Kristuksen, välimiehen, ja luottaa lupauksiin, jotka hänen tähtensä on lahjoitettu. Eiväthän ne käsitä, mitä syntien anteeksiantamus on, eivätkä miten se tulee meidän osaksemme, jotka kuvittelevat, että sydän saa rauna ilman uskoa Kristukseen. Pietari lainaa Jesajan sanoja: (1 Piet. 2:6;) (Jes. 49:23;) (Jes. 28:16) "Joka häneen uskoo, ei ole häpeään joutuva." Näin siis teeskentelijät joutuvat väistämättömästi häpeään, kun he uskovat saavansa syntien anteeksiantamuksen omien tekojensa ansiosta eikä Kristuksen tähden. Sanoohan Pietarikin Ap.t. 10:43: "Hänestä kaikki profeetat todistavat, että jokainen, joka uskoo häneen, saa synnit anteeksi hänen nimensä kautta." Selkeämmin ei asiaa olisi voitu ilmaista kuin näillä hänen sanoillansa: "hänen nimensä kautta", ja vielä hän lisää: "jokainen, joka uskoo häneen". Ainoastaan Kristuksen nimen kautta me siis saamme syntien anteeksiantamuksen, toisin sanoen Kristuksen tähden, emme minkään omien ansioidemme tai tekojemme perusteella. Tämä taas tapahtuu siten, että me uskomme synnit meille anteeksi annettavan Kristuksen tähden.

Vastustajamme pitävät kovaa ääntä siitä, että he ovat kirkko ja että he nojautuvat kirkon yksimieliseen kantaan. Mutta Pietaripa tässä meidän tapauksessamme tuo julki kirkon yksimielisen kannan: "Hänestä", niin hän sanoo, "kaikki profeetat todistavat, että jokainen saa synnit anteeksi hänen nimensä kautta" jne. Aivan varmasti on profeettojen yksimielistä kantaa pidettävä koko kirkon yksimielisenä katana. Me emme voi myöntää, että paavilla tai kirkolla olisi ratkaisuvaltaa vastoin tätä profeettojen yksimielistä kantaa. Kuitenkin Leon bulla avoimesti hylkää tämän syntien anteeksiantamusta koskevan uskonkohdan, ja samoin tekevät meidän vastustajamme Kumoamuksessa. Kaiken tämän perusteella on selvää, mikä arvo on annettava noiden kirkolle, jotka eivät ainoastaan julkisilla dekreeteillä hylkää tätä oppia - että me saamme syntien anteeksiantamuksen uskolla, emme omien tekojemme tähden, vaan Kristuksen tähden - vaan myös käskevät, että se on väkivalloin ja miekoin hävitettävä, käskevät, että kunnon miehet, jotka ovat tätä mieltä, on kaikin raakamaisin keinoin tuhottava.

Heillä on kuitenkin puolellaan nimekkäitä opettajia: Scotus, Gabriel ²⁰ ja muita yhtä arvokkaita, ynnä isien lausumia, joita dekreeteissä lainaillaan typistetyssä muodossa. Jos todisteiden lukumäärä ratkaisee, he varmasti voittavat. Onhan olemassa suunnaton lauma pölhöjä sententioiden selittäjiä, ja nämä näyttävät vannoutuneen puolustamaan noita sepustuksia, jotka puhuvat puolinaisen katumuksen ja tekojen tuottamasta ansiosta ja kaikesta muusta, mihin yllä olemme viitanneet. Ei ole kuitenkaan aihetta hätkähtää tämän joukon paljoutta, sillä suurta painoa ei ole myöhempien kirjoittajien todistuksilla, he kun eivät ole itse tekstiään laatineet, vaan jäljentävät edeltäjiensä kirjoituksia ja ovat vain siirtäneet mainittuja käsityksiä kirjasta toiseen. Omaa arvostelukykyään he eivät ole ollenkaan käyttäneet, vaan alempiarvoisten senaattorien tavalla he ovat vain ääneti hyväksyneet etevämpiensä erehdykset niitä edes käsittämättä. Me asetamme siis empimättä mainitun Pietarin äänen, joka ilmaisee meille profeettojen yksimielisen kannan, sententioiden selittäjiä vastaan, vaikka heitä olisi kuinka monta legioonaa. Tähän Pietarin saarnaan tulee myös lisäksi Pyhän Hengen todistus. Sanotaanhan tekstissä näin: (Ap.t. 10:44) "Kun Pietari vielä näitä puhui, tuli Pyhä Henki kaikkien päälle, jotka puheen kuulivat." Tietäkööt siis kaikki hurskaat ihmiset omassatunnossaan tämän: Jumalan käsky on, että he uskovat synnit itselleen anteeksi annettavan lahjaksi Kristuksen tähden, ei heidän omien tekojensa ansiosta. Tämän Jumalan käskyn varassa pysykööt he myös lujina vastoin epätoivoa ja synnin ja kuoleman kauhuja. Heidän tulee myös tietää, että tämä käsitys on ollut kirkossa, pyhien keskuudessa, maailman alusta alkaen. Pietarihan tuo selvästi julki profeettojen yksimielisen kannan, ja apostolien kirjoitukset osoittavat, että he ovat samalla kannalla.

Isienkään todistuksia ei puutu. Sanoohan Bernhard saman asian sanoilla, jotka ovat selvää selvemmät: "Ennen kaikkea on välttämättä uskottava, ettei syntien anteeksiantamusta voi saada muutoin kuin Jumalan laupeuden kautta, mutta lisää tähän sekin, että uskot synnit hänen kauttaan sinulle anteeksi annettavan. Tämä on todistus, jonka Pyhä Henki tuo sydämeesi sanoen: 'Sinun syntisi ovat anteeksi annetut.' Sillä näin apostolit asiasta ajattelevat, että ihminen vanhurskautetaan lahjaksi, uskon kautta." Nämä Bernhardin sanat valaisevat ihmeellisesti meidän asiaamme, koska hän ei ainoastaan vaadi meitä yleisesti uskomaan, että Jumala antaa synnit anteeksi laupeutensa tähden, vaan käskee tähän lisäämään omakohtaisen uskon, jossa me uskomme, että juuri meille annetaan synnit anteeksi. Vielä lisäksi hän neuvoo, millä tavalla me voimme saavuttaa varmuuden syntien anteeksiantamuksesta, nimittäin siten, että sydämemme Pyhän Hengen voimasta uskosta rohkaistuu ja saavuttaa rauhan. Voivatko vastustajamme enempää vaatia? Uskaltavahkohan he yhä edelleen väittää, ettemme me saavuta syntien anteeksiantamusta uskolla ja ettei usko ole parannuksen osa?

Kolmanneksi vastustajamme väittävät synnin anteeksi antamisen tapahtuvan siten, että joko puolinaisesti tai täydellisesti katuva ihminen saa itsessään heräämään sen toiminnon, että hän rakastaa Jumalaa, ja tällä toiminnollaan hän ansioituu saamaan syntien anteeksiantamuksen. Tämähän on pelkkää lain opettamista; evankeliumi on hävitetty ja Kristusta koskeva lupaus on pyyhkäisty pois. Lain noudattamista he vain vaativat ja meidän omia tekojamme, koska laki vaatii rakkautta. Lisäksi he neuvovat lujasti luottamaan siihen, että me saamme syntien anteeksiantamuksen katumuksemme ja rakkautemme tähden. Eikö tämä ole juuri luottamuksen panemista omiin tekoihimme Jumalan sanan ja hänen Kristusta koskevan lupauksensa sijasta? Mutta jos laki on riittävä syntien anteeksiantamuksen saavuttamiseen, mihin sitten tarvitaan evankeliumia, mihin Kristusta, jos kerran syntien anteeksiantamus saavutetaan omilla teoilla? Me sen sijaan kehotamme omiatuntoja kääntymään laista evankeliumin puoleen, lakkaamaan luottamasta omiin tekoihin ja luottamaan lupaukseen ja Kristukseen, koska evankeliumi osoittaa meille Kristuksen ja lupaa lahjaksi syntien anteeksiantamuksen hänen tähtensä. Se käskee meitä varmasti luottamaan tähän lupaukseen, että me tulemme sovitetuiksi Isän kanssa, Kristuksen tähden, emme oman katumuksemme tai rakkautemme perusteella. Ei näet ole olemassa muuta välimiestä eikä sovittajaa kuin Kristus. Emme me myöskään kykene lain vaatimuksia täyttämään ennen kuin olemme Kristuksen kautta tulleet sovitetuiksi; ja jos jotakin saisimmekin aikaan, on kuitenkin jäätävä siihen käsitykseen, ettemme me saavuta syntien anteeksiantamusta noiden tekojemme tähden, vaan Kristuksen tähden, joka on välimies ja sovittaja.

On suorastaan Kristuksen häpäisemistä ja evankeliumin kumoamista ajatella, että me saavutamme syntien anteeksiantamuksen lain perusteella tai jollakin muulla tavalla kuin Kristukseen uskomalla. Tätä ajattelutapaa me käsittelimmekin edellä vanhurskautuksen yhteydessä, kun esitimme, miksi me opetamme ihmisen tulevan vanhurskaaksi uskolla eikä rakkauden tähden. Niinpä siis vastustajiemme oppi, kun he neuvovat ihmisiä omalla katumuksellaan ja rakkaudellaan saavuttamaan syntien anteeksiantamuksen ja luottamaan tähän katumukseensa ja rakkauteensa, on silkkaa lain oppia, vieläpä sellaisen lain, jota he eivät ole käsittäneet. Samoinhan juutalaiset katselivat Mooseksen peitettyjä (2. Kor. 3:13) kasvoja. Sillä otaksukaamme, että olisi rakkautta ja olisi tekoja: rakkaus eivätkä teot kuitenkaan voi olla sovitus synnistä. Eikä niitä liioin voida panna Jumalan vihaa ja tuomiota vastaan, tämän sanan mukaan: (Ps. 143:2) "Älä käy tuomiolle palvelijasi kanssa, sillä ei yksikään elävä voi tulla vanhurskaaksi sinun edessäsi." Myöskään ei ole lupa siirtää Kristuksen kunniaa meidän omille teoillemme.

Mainituista syistä Paavali kiistää sen, että me tulisimme vanhurskaiksi lain nojalla. Lakia vastaan hän panee lupauksen syntien anteeksiantamuksesta, joka lahjoitetaan Kristuksen tähden, ja opettaa, että me saamme syntien anteeksiantamuksen lahjaksi, Kristuksen tähden, uskolla. Paavali tempaa meidät lain luota tämän lupauksen piiriin. Tähän lupaukseen hän käskee meidän kiinnittää katseemme, lupaukseen, joka ilman muuta olisi turhanpäiväinen, jos meidät vanhurskautettaisiin ensin lain ja sitten vasta lupauksen nojalla, tai jos me saisimme syntien anteeksiantamuksen oman vanhurskautemme perusteella. Mutta nyt on varmaa, että meille juuri siitä syystä on lahjoitettu lupaus ja annettu Kristus, että emme kykene lain vaatimuksia täyttämään. Sen tähden on välttämätöntä, että ensin tulemme lupauksen nojalla sovitetuiksi, ennen kuin voimme lakia täyttää. Mutta lupaus otetaan vastaan vain uskolla. On siis välttämätöntä, että katuvat ottavat uskolla omakseen lupauksen syntien anteeksiantamuksesta, joka on Kristuksen tähden lahjaksi annettu, ja vakuuttuvat siitä, että heillä ilmaiseksi, Kristuksen tähden, on lepytetty Isä. Tällä kannalla on Paavali Room. 4:16, missä hän sanoo: "Sen tähden se on uskosta, että lupaus pysyisi voimassa armon mukaan." Samoin Gal. 3:22: "Raamattu on sulkenut kaikki synnin alle, että lupaus annettaisiin uskosta Jeesukseen Kristukseen niille, jotka uskovat", toisin sanoen: kaikki ovat synnin alla eivätkä voi vapautua muutoin kuin ottamalla omakseen lupauksen syntien anteeksiantamuksesta. Meidän tulee siis uskolla vastaanottaa syntien anteeksiantamus, ennen kuin täytämme lakia, jos kohta, kuten edellä on sanottu, uskoa seuraa rakkaus, koska uudestisyntyneet saavat Pyhän Hengen ja sen tähden alkavat täyttää lakia.

Vielä useampiakin todisteita me esittäisimme, jollei kuka hyvänsä oikein ajatteleva lukija itse tapaisi niitä Raamatussa. Emmekä me tahdo olla ylen monisanaisia, että tämä asia voitaisiin sitä helpommin käsittää. Eihän ole epäilystäkään siitä, että tämä kanta, jota me olemme puolustamassa, on juuri Paavalin käsitys, se nimittäin, että me uskolla saamme syntien anteeksiantamuksen Kristuksen tähden ja että meidän tulee Jumalan vihaa vastaan uskossa asettaa välimiehemme Kristus, ei omia tekojamme. Ei hurskaiden ihmisten myöskään pidä hämmentyä, jos vastustajamme vääristelevätkin Paavalin ajatuksia. Niin yksinkertaisesti ei mitään voida lausuakaan, ettei sitä voisi vääristelemällä turmella. Me tiedämme kuitenkin, että se, mitä olemme sanoneet, on Paavalin todellinen ja aito mielipide. Tiedämme myös, että tämä meidän käsityksemme tuottaa hurskaille omilletunnoille varman lohdutuksen, jota ilman kukaan ei voi kestää Jumalan tuomiolla.

Näin ollen me hylkäämme nuo vastustajiemme farisealaiset käsitykset, että me emme saa syntien anteeksiantamusta uskolla, vaan että meidän tulee se ansaita omalla rakkaudellamme ja teoillamme ja että meidän pitää Jumalan vihaa torjumaan panna oma rakkautemme ja omat tekomme. Tämä on lain oppia eikä evankeliumin, ja siinä kuvitellaan, että ihminen tulee lain avulla vanhurskaaksi ennen kuin hän on edes Kristuksen kautta sovitettu Jumalan kanssa, vaikka Kristus sanoo: (Joh. 15:5) "Ilman minua te ette voi mitään tehdä" ja samoin: "Minä olen totinen viinipuu, te olette oksat." Vastustajamme kuitenkin kuvittelevat meidät Mooseksen oksiksi eikä Kristuksen. Hehän tahtovat tulla lain avulla vanhurskaiksi ja tarjota oman rakkautemme ja tekomme Jumalalle ennen kuin tulevat sovitetuiksi Jumalan kanssa Kristuksen kautta, ennen kuin ovat Kristuksen oksia. Paavali sen sijaan pitää tiukasti kiinni siitä, ettei lakia voida täyttää ilman Kristusta. Sen tähden on lupaus ensin otettava vastaan, jotta me uskolla tulisimme sovitetuiksi Jumalan kanssa Kristuksen tähden, ennen kuin me voimme täyttää lakia. Meidän mielestämme tämä on täysin selvää hurskaille omantunnon ihmisille. Tästä he myös käsittävät syyn, miksi me edellä olemme tunnustaneet, että ihmiset vanhurskautetaan uskon kautta eikä rakkauden tähden, koska kerran meidän ei pidä Jumalan vihaa vastaan panna omaa rakkauttamme eikä tekojamme eikä luottaa omaan rakkauteemme eikä tekoihimme. Jumalan vihaa vastaan meidän on pantava välimies, Kristus. Samoin on lupaus syntien anteeksiantamuksesta otettava vastaan ennen kuin voimme lain täyttää.

Ja vielä lopuksi: milloin omatunto voi saada rauhan, jos me otamme vastaan syntien anteeksiantamuksen sillä perusteella, että me rakastamme tai täytämme lain vaatimukset? Ainahan laki on meitä syyttämässä, koska me emme milloinkaan voi Jumalan lain vaatimuksia täyttää. Paavali sanoo: (Room. 4:15) "Laki saa aikaan vihaa." Parannusta käsitellessään Krysostomos kysyy, miten saamme varmuuden siitä, että syntimme ovat anteeksi annetut. Vastustajamme kysyvät sententioissaan samaa asiaa. Tästä suoriutuaksemme ja saadaksemme omantunnon rauhan meidän tulee varmasti tietää Jumalan käskyksi ja varsinaiseksi evankeliumiksi, että saamme syntien anteeksiantamuksen Kristuksen tähden lahjaksi. Näin meidän tulee varmasti päätellä emmekä saa sitä epäillä. Jos joku epäilee, hän tekee (1. Joh. 5:10) Jumalan lupauksessaan valhettelijaksi, niin kuin Johannes sanoo. Me opetamme, että evankeliumi vaatii tätä uskonvarmuutta. Vastustajamme jättävät omattunnot epävarmuuteen, kahden vaiheelle. Eiväthän ihmiset, joilla on omatunto, voi tehdä mitään uskon pohjalta, kun he yhtenään epäilevät, onko heillä anteeksiantamus. Miten he tämän epävarmuuden vallassa voisivat huutaa Jumalaa avuksi, miten olla siitä varmat, että heitä kuullaan? Näin koko heidän elämänsä on vailla Jumalaa ja vailla todellista Jumalan palvelemista. Juuri tätä Paavali tarkoittaa, kun sanoo: (Room. 14:23) "Kaikki, mikä ei ole uskosta, on syntiä." Ja koska he alinomaan ovat tämän epävarmuuden vallassa, he eivät koskaan pääse kokemaan, mitä usko on. Näin he loppujen lopuksi sortuvat epätoivoon. Tällainen on vastustajiemme oppi: lain oppi, evankeliumin kumoaminen, epätoivon oppi. Nyt me mielihyvin jätämme kaikkien oikeinajattelevien ihmisten arvioitavaksi tämän parannusta koskevan uskonkohdan. Asiassa ei ole mitään epäselvää, he voivat lausua julki mielipiteensä, kumpaisten opetus, meidän vai vastustajiemme, on hurskaampi ja omalletunnolle terveellisempää. Meitä todella tympäisevät nämä kirkossa ilmenevät kiistat, ja siitä syystä me mielihyvin pysyisimmekin vaiti, jollei meillä olisi niin suuria ja pakottavia syitä lausua vastustajistamme poikkeava mielipiteemme. Nyt, kun he tuomitsevat ilmiselvän totuuden, emme menettele oikein, jos petämme asian, joka ei ole meidän, vaan Kristuksen ja kirkon.

Olemme nyt sanoneet, mistä syistä väitämme parannuksen jakaantuvan näihin kahteen osaan: katumukseen ja uskoon. Näin olemme tehneet sitäkin suuremmalla syyllä, koska parannuksesta on liikkeellä monia lausumia, joita kirkkoisiltä lainaillaan typistettyinä, ja näitä vastustajamme ovat vääristelleet uskon pimittämiseksi. Tällainen on esimerkiksi seuraava: Parannus on sitä, että surraan tehtyjä pahoja tekoja eikä enää tehdä sitä, mitä täytyisi surra. Samoin tämä: Parannus on tavallaan murehtivan ihmisen kosto, joka rankaisee itseään siitä, mitä murehtii tehneensä. Näissä lausumissa ei lainkaan mainita uskoa. Eikä niitä jumaluusopillisesti selitettäessäkään mitään mainita uskosta. Siitä syystä me olemmekin lukeneet parannuksen toiseksi osaksi uskon, jotta uskonoppi pääsisi paremmin esille. Asiain todellinen tila näet osoittaa, että nuo lausumat, jotka vaativat katumusta tai hyviä tekoja, vanhurskauttavaa uskoa lainkaan mainitsematta, ovat vaarallisia. Kohtuudella voisi odottaa ymmärrystä niiltä, jotka ovat keräilleet kokoelmiksi mainittuja oppilauselmien ja asetusten pätkiä. Koska näet kirkkoisät toisinaan puhuvat toisesta, toisinaan toisesta parannuksen osasta eivätkä vain yhdestä ainoasta, vaan kummastakin, sekä katumuksesta että uskosta, olisi ollut eduksi näitä lausumia valikoiden yhdistellä.

Niinpä Tertullianus puhuu uskosta suurenmoisia sanoja ylistäen profeetan kirjassa olevaa valaa: (Hes. 33:11) "Niin totta kuin minä elän, sanoo Herra, ei ole minulle mieleen jumalattoman kuolema, vaan se, että hän kääntyy tieltänsä ja elää". Kun Jumala näet vannoo, ettei hän tahdo syntisen kuolemaa, hän sillä osoittaa vaativansa uskoa: meidän on uskottava häntä, kun hän vannoo, ja pidettävä varmana asiana, että hän antaa meille anteeksi. Meidän on pidettävä suuressa arvossa Jumalan lupauksia jo sinänsä. Tämän lupauksensa Jumala on lisäksi vahvistanut valalla. Jos siis joku on siinä käsityksessä, ettei anteeksiantamus koske häntä, hän väittää Jumalan vannoneen väärin; julkeampaa herjaa on mahdoton ajatella. Sillä Tertullianus sanoo näin: "Hän kutsuu pelastukseen luvaten palkinnon, vannomalla vielä valankin. Kun hän sanoo: 'Niin totta kuin minä elän', hän tahtoo, että häntä uskotaan. Autuaita ihmiset, joiden tähden Jumala vannoo valan! Voi meitä onnettomia, ellemme usko Herraa, vaikka hän vannoo!" Tässä kohden tulee myös olla selvillä siitä, että uskon on ymmärrettävä Jumalan ilmaiseksi antavan meille anteeksi, Kristuksen tähden, oman lupauksensa tähden, ei meidän tekojemme, katumuksemme, tunnustuksemme eikä hyvitystekojemme tähden. Jos näet usko luottaa näihin tekoihin, se heti joutuu epävarmuuden valtaan, koska arka omatunto huomaa ne arvottomiksi. Niinpä Ambrosius sanookin sattuvasti parannuksesta: "Meidän tulee siis uskoa yhtä hyvin se, että meidän on tehtävä parannus, kuin se, että meille annetaan anteeksi, kuitenkin niin, että me odotamme anteeksiantoa uskosta, ja usko saavuttaa sen aivan kuin sopimuskirjan nojalla." Ja vielä hän sanoo: "Usko, ei mikään muu, peittää meidän syntimme."²¹ Onhan siis kirkkoisillä lausumia uskostakin eikä vain katumuksesta ja teoista. Mutta kun vastustajamme eivät käsitä parannuksen olemusta eivätkä sitä, mitä isät ovat puhuneet, he poimivat vain parannuksen yhtä osaa, tekoja koskevia lauseita. Mitä isät toisin kohdin ovat lausuneet uskosta, sen he sivuuttavat, koska eivät sitä ymmärrä.