Profeetan kirjassa on kirjoitettuna: (Jer. 31:33) "Minä annan lakini heidän sydämiinsä", ja Paavali sanoo (Room. 3:31), että uskon kautta laki vahvistetaan eikä sitä tehdä mitättömäksi. Kristus sanoo: (Matt. 19:17) "Jos tahdot päästä elämään sisälle, niin pidä käskyt!". Vielä sanotaan: (1 Kor. 13:2) "Ellei minulla olisi rakkautta, minä en mitään olisi." Nämä ja muut samanlaiset lausumat osoittavat, että lain täyttämisen tulee meissä päästä alulle ja yhä enentyvässä määrässä toteutua. Emme nyt puhu seremonialaista, vaan siitä laista, jonka käskyt koskevat mielenlaatua, kymmenestä käskystä. Koska usko tuo myötään Pyhän Hengen ja synnyttää sydämessä uuden elämän, se pakostakin synnyttää sydämessä myös hengellisen mielialan. Sen, mikä tämä mieliala on, osoittaa profeetta sanoessaan: (Jer. 31:33) "Minä annan lakini heidän sydämiinsä." Kun olemme tulleet uskosta vanhurskaiksi ja syntyneet uudesti, me alamme pelätä Jumalaa ja rakastaa häntä, pyytää ja odottaa häneltä apua, kiittää ja ylistää häntä ja kaikissa ahdingoissa olla hänelle kuuliaisia. Me alamme myös rakastaa lähimmäisiämme, koska kerran sydämessämme vallitsee hengellinen ja pyhä mieliala.
Tämä ei kuitenkaan voi tapahtua ennen kuin me olemme tulleet uskosta vanhurskaiksi, syntyneet uudesti ja saaneet Pyhän Hengen. Ensinnäkään kukaan ei voi täyttää lakia ilman Kristusta. Lakia ei myöskään voida täyttää ilman Pyhää Henkeä. Pyhä Henki taas saadaan uskolla Paavalin lausuman mukaan (Gal. 3:14): "Ja me niin uskon kautta saisimme luvatun Hengen". Ja edelleen: miten ihmissydän voisi rakastaa Jumalaa niin kauan kuin se vain tajuaa hänen olevan hirvittävästi vihoissaan ja ahdistavan meitä ajallisin ja iankaikkisin onnettomuuksin. Laki taas alati syyttää meitä ja alati kuvaa eteemme vihastuvan Jumalan. Eipä siis Jumalaa mitenkään rakasteta, jollemme ensin ole uskossa turvautuneet laupeuteen. Vasta silloin hänestä voi tulla meidän rakkautemme kohde.
Vaikka siis yhteiskunnallisen vanhurskauden tekoja, toisin sanoen ulkonaisia lain tekoja, jossakin määrin voidaan tehdä ilman Kristusta ja ilman Pyhää Henkeä, on kuitenkin edellä sanotun perusteella selvää, ettei ilman Pyhää Henkeä ole mahdollista täyttää lain varsinaista sisältöä eikä saada aikaan sitä sydämen oikeaa suhdetta Jumalaan, josta ensimmäisen taulun käskyt puhuvat. Mutta vastustajamme ovat vallan mainioita jumaluusoppineita: he tuijottavat vain toiseen tauluun ja yhteiskunnallisiin tekoihin. Ensimmäisestä taulusta he vähät välittävät, ikään kuin se ei asiaan kuuluisikaan, tai sitten he rajoittuvat vaatimaan ulkonaisia jumalanpalvelusmenoja. Mutta hiukkaakaan he eivät ota huomioon tuota ikuista, korkealla kaikkien luotujen tajun ja ajatuskyvyn yläpuolella olevaa lakia: (5 Moos. 6:5) "Rakasta Herraa, sinun Jumalaasi, kaikesta sydämestäsi."
Mutta Kristus on annettu sitä varten, että meille hänen tähtensä lahjoitettaisiin syntien anteeksiantamus ja Pyhä Henki, jonka on määrä meissä synnyttää uusi, iankaikkinen elämä ja iankaikkinen vanhurskaus. Lakia ei näin ollen voida todella täyttää, jollei sitä ennen ole uskon kautta saatu Pyhää Henkeä. Tästä syystä Paavali sanoo, että uskon kautta lakia voidaan vasta sitten täyttää, kun Pyhä Henki on saatu. Ja (2 Kor. 3:15s.) Paavali opettaa, että peite, joka verhoaa Mooseksen kasvot, voidaan ottaa pois ainoastaan uskolla Kristukseen, millä saadaan Pyhä Henki. Näinhän hän sanoo: "Vielä tänä päivänä, kun Moosesta luetaan, on peite heidän sydämensä päällä, mutta kun heidän sydämensä kääntyy Herran tykö, otetaan peite pois, sillä Herra on Henki, ja missä Herran Henki on, siinä on vapaus." Peitteellä Paavali tarkoittaa ihmisten tapaa ajatella koko laista, kymmenestä käskystä ja ulkonaisista menoista. Luulevathan tekopyhät, että Jumalan lain vaatimukset tulevat tyydytetyiksi ulkonaisilla yhteiskunnallisilla teoilla ja että uhrit ja jumalanpalvelusmenot pelkästään niiden suorittamisen perusteella tekevät vanhurskaaksi Jumalan edessä. Mutta vasta silloin, kun Jumala sydämellemme osoittaa saastaisuutemme ja synnin suuruuden, otetaan meiltä pois tämä peite, toisin sanoen meidät päästetään tästä harhasta. Vasta silloin me näemme, että olemme vielä kaukana lain täyttämyksestä. Silloin huomaamme, kuinka liha surutonna ja toimetonna ei pelkää Jumalaa, ei liioin kykene päättelemään, että me olemme Jumalan huolenpidon kohteena, vaan luulee, että ihmiset syntyvät ja kuolevat sattuman varassa. Silloin koemme, että meiltä puuttuu usko Jumalaan, joka antaa anteeksi ja kuulee rukoukset. Mutta kun me olemme kuulleet syntien anteeksiantamuksen evankeliumin, me rohkaistumme uskossa ja saamme Pyhän Hengen, niin että meissä syntyy oikea kuva Jumalasta, voimme pelätä Jumalaa ja uskoa häneen jne. Kaikesta tästä selviää, ettei lakia voida täyttää ilman Kristusta ja Pyhää Henkeä.
Me siis myönnämme, että lain täyttämisen tulee päästä meissä alulle ja sitten yhä enenevässä määrässä toteutua. Tähän sisällytämme kummankin, sekä hengelliset mielenliikkeet että ulkonaiset hyvät teot. Vastapuolelta esitetään siis väärä syytös, kun väitetään, etteivät meikäläiset muka opeta hyviä tekoja. Eiväthän meikäläiset ainoastaan vaadi niitä, vaan myös osoittavat, miten niitä voidaan tehdä. Huono lopputulos on todisteena noita teeskentelijöitä vastaan. Hehän pyrkivät kaikin voimin lakia täyttämään, mutta eivät pääse yritystä pidemmälle. Ihmisluonto on niin perin heikko, ettei se omien voimiensa varassa pysty tekemään vastarintaa Perkeleelle, vaan tämä pitää kahleissa kaikkia, joita usko ei ole vapauttanut. Perkelettä vastaan tarvitaan Kristuksen voima. Koska me tiedämme, että meillä Kristuksen tähden on lupaus rukousten kuulemisesta, me anomme, että Pyhä Henki meitä hallitsisi ja puoltaisi, ettemme petettyinä joutuisi harhaan emmekä yllytyksestä ryhtyisi mihinkään, mikä on Jumalan tahtoa vastaan. Juuri näin psalmikin opettaa: (Ps. 68:19) "Hän vangitsi vankeuden, antoi lahjoja ihmisille." Voittihan Kristus Perkeleen ja antoi meille lupauksen ja Pyhän Hengen, että mekin Jumalan avulla voittaisimme. Samoin sanotaan (1 Joh. 3:8): "Sitä varten Jumalan Poika ilmestyi, että hän tekisi tyhjäksi Perkeleen teot." Sitten me emme ainoastaan opeta, kuinka lakia voidaan täyttää, vaan myös, miten mahdollinen täyttäminen voi miellyttää Jumalaa. Sehän ei perustu siihen, että lain kaikki vaatimukset täytetään, vaan siihen, että me olemme Kristuksessa, niin kuin kohta osoitamme.
Nyt on siis selvää, että meikäläiset vaativat hyviä tekoja. Niin, vieläpä me lisäämme tähän senkin, että on mahdotonta erottaa rakkautta Jumalaan, vaikka se on vähäistäkin, uskosta, koska Isän tykö päästään Kristuksen kautta. Vasta saatuamme syntimme anteeksi me pääsemme varmuuteen siitä, että meillä todella on Jumala, nimittäin että Jumala pitää meistä huolen. Näin me huudamme häntä avuksi, kiitämme häntä, pelkäämme ja rakastamme, niin kuin Johannes opettaa 1. kirjeessään: (1 Joh. 4:19) "Me rakastamme, sillä hän on ensin rakastanut meitä." Hänhän antoi Poikansa meidän edestämme ja antoi meille synnit anteeksi. Tällä tavoin Johannes ilmaisee, että usko käy edellä ja rakkaus seuraa sitä. Sama usko, josta nyt puhumme, tulee näkyviin kääntymyksessä: se syntyy omantunnon kauhistuksissa, kun tajuamme Jumalan meidän synteihimme kohdistuvan vihan ja etsimme syntien anteeksiantamusta ja vapautusta synnistä. Tällaisten kauhujen keskellä ja muissa koettelemuksissa on tämän uskon määrä kasvaa ja vahvistua. Siitä syystä sitä ei voikaan olla niissä, jotka elävät lihan mukaan, noudattavat himojaan ja saavat ilonsa niistä. Siksi Paavali sanoo: (Room. 8:1) "Ei nyt siis ole mitään kadotustuomiota niille, jotka Kristuksessa Jeesuksessa ovat, jotka eivät vaella lihan, vaan Hengen mukaan." Samoin: "Emme ole velassa lihalle, lihan mukaan elääksemme. Sillä jos te lihan mukaa elätte, pitää teidän kuoleman; mutta jos te Hengellä kuoletatte ruumiin teot, niin saatte elää. Niin ollen se usko, joka kauhistuneessa, syntiä pakoon pyrkivässä omassatunnossa omistaa syntien anteeksiantamuksen, ei voi säilyä niissä, jotka alistuvat himojen alaisuuteen, eikä se voi pysyä kuolemansynnin rinnalla.
Näistä uskon vaikutuksista vastustajat valikoivat yhden ainoan, rakkauden, ja opettavat, että rakkaus vanhurskauttaa. Tässähän on selvä osoitus siitä, että he opettavat yksinomaan lakia. Eivät he opeta, että me ensin otamme uskon kautta vastaan syntien anteeksiantamuksen. Eivät he opeta Kristuksesta, välimiehestä, että meillä on lepytetty Jumala Kristuksen eikä oman rakkautemme tähden. Mutta he eivät sano, millainen tämä rakkaus on, eivätkä he pystykään sanomaan. He kerskuvat täyttävänsä lain, vaikka se kunnia kuuluu nimenomaan Kristukselle. Omiin tekoihin luottaen he yrittävät suojautua Jumalan tuomiolta, väittäväthän he vastaavuusansion nojalla ansaitsevansa armon ja iankaikkisen elämän. Sehän on suoraan sanoen jumalatonta ja väärää luottamusta. Emmehän me voi tässä elämässä lakia täyttää, koska lihallinen luontomme jatkuvasti synnyttää pahoja mielenliikkeitä siitä huolimatta, että Pyhä Henki niitä meissä vastustaa.
Joku saattaa nyt huomauttaa: Myönnämmehän mekin, että rakkauteen tarvitaan Pyhän Hengen apu, ja toisaalta rakkaus on vanhurskautta, koska se on lain täyttämys. Mikä oikeastaan estää meitä opettamasta, että rakkaus vanhurskauttaa? Tähän on vastattava seuraavaa. Ensinnäkin on varmaa, että me emme saa syntien anteeksiantamusta rakkautemme kautta emmekä rakkautemme tähden, vaan Kristuksen tähden, yksin uskolla. Yksin usko katsoo lupaukseen ja uskaltaa sen nojalla varmasti päätellä, että Jumala antaa anteeksi, koska Kristus ei ole turhaan kuollut jne. Näin tämä usko voittaa kuoleman kauhut. Jos joku epäilee, kuuluuko syntien anteeksiantamus hänelle, hän häpäisee Kristusta, kun arvioi oman syntinsä suuremmaksi ja väkevämmäksi kuin Kristuksen kuoleman ja lupauksen. Sanoohan Paavali: (Room. 5:20) "Missä synti on suureksi tullut, siinä armo on tullut ylenpalttiseksi", toisin sanoen laupeus on avarampi kuin synti. Jos taas joku ajattelee saavansa syntien anteeksiantamuksen siitä syystä, että hänellä on rakkaus, hänkin häpäisee Kristusta ja on kerran Jumalan tuomioistuimen edessä toteava, että tämä luottamus omaan vanhurskauteen on jumalaton ja väärä. On siis välttämättä niin että usko sovittaa ja vanhurskauttaa. Emmehän me saa syntien anteeksantamusta muidenkaan lain vaatimien hyveiden kautta emmekä niiden tähden, kuten esim. kärsivällisyyden siveyden, esivaltaa kohtaan osoitetun kuuliaisuuden tähden jne., joiden kyllä tulee seurata anteeksiantamusta. Emme myöskään saa syntien anteeksiantamusta sen tähden, että me rakastamme Jumalaa, vaikka rakkaudenkin välttämättä tulee seurata. Onhan sitä paitsi tuttu se puheentapa, jota välistä käytämme, että samalla sanalla ilmaisemme sekä syytä että seurausta .8 Niinpä Kristus sanoo: (Luuk. 7:47) "Tämän paljot synnit ovat anteeksiannetut: hänhän rakasti paljon." Kristus näet itse tulkitsee omat sanansa jatkaessaan: (Luuk. 7:50) "Sinun uskosi on sinut pelastanut." Kristus ei siis tahtonut sanoa, että nainen tuolla rakkaudenteollaan olisi ansainnut syntien anteeksiantamuksen. Siitä syystä hän selvästi sanoo: "Sinun uskosi on sinut pelastanut." Mutta uskollahan juuri otetaan vastaan laupeus Jumalan sanan perustella ilmaiseksi. Jos joku väittää, ettei tämä ole uskoa, hän ei vähääkään käsitä, mitä usko on. Tämä kertomus osoittaa tässä kohdassa, mitä Kristus sanoo rakkaudeksi. Nainen tuli siinä vakaumuksessa, että juuri Kristukselta on etsittävä syntien anteeksiantamusta. Näin hän osoittaa Kristukselle kaikkein suurinta kunnioitusta. Suurempaan arvoon hän ei olisi voinutkaan häntä asettaa. Tässähän hän todella tunsi hänet Messiaaksi, kun etsi häneltä syntien anteeksiantamusta. Tämä juuri on oikeaa uskoa, että näin ajatellaan Kristuksesta, näin häntä kunnioitetaan ja näin hänet käsitetään. Mutta sanaa "rakastaa" Kristus ei käyttänyt naisen kanssa keskustellessaan, vaan kohdisti sen fariseukseen vertaillessaan sitä kunnioitusta, jota fariseus osoitti, kaikkeen siihen kunnioitukseen, jota hän sai naisen taholta. Hän moittii fariseusta siitä, ettei tämä tuntenut häntä Messiaaksi, vaikka kyllä osoitti hänelle monin tavoin ulkonaista kunnioitusta niin kuin ainakin vieraalleen, suurelle ja pyhälle miehelle. Hän viittaa vähäarvoiseen naiseen ylistäen hänen osoittamaansa palvontaa: voidetta, kyyneleitä jne., mikä kaikki todisti uskosta ja oli tavallaan tunnustusta, jolla nainen osoitti etsivänsä Kristukselta syntien anteeksiantamusta. Todella ylevä esikuva, omiaan aiheeksi Kristukselle fariseuksen soimaamiseen, miehen, joka oli viisas ja kunniallinen, mutta ei uskova. Tästä kunnioituksen puutteesta Kristus häntä moittii, käyttäen naisen esikuvaa häntä varoittaakseen. Oppimaton naisparka uskoo Jumalaan, mutta fariseus, vaikka on lainopettaja, ei usko, ei tunne häntä Messiaaksi, ei etsi häneltä syntien anteeksiantamusta eikä pelastusta - mikä häpeä! Naisen osoittamaa kunnioitusta Kristus ylistää näin yhtenä kokonaisuutena, niin kuin usein Raamatussa saamme lukea, siihen tapaan, että yksi ainoa sana sisältää paljon. Tuonnempana otamme asian laveammin puheeksi vastaavanlaisissa kohdissa, kuten: (Luuk. 11:41) "Antakaa almu, niin kaikki on teille puhdasta."6 Ei hän tässä vaadi ainoastaan almuja, vaan myös uskon vanhurskautta. Niin hän tässäkin sanoo: "Tämän paljot synnit ovat anteeksiannetut; hänhän näet rakasti paljon", toisin sanoen: koska hän todella palvoi minua uskolla, toteuttamalla uskoaan käytännössä ja antamalla siitä todisteita. Yhdellä sanalla hän ilmaisee kaiken kunnioituksen ja palvonnan. Samalla hän kuitenkin opettaa, että syntien anteeksiantamus otetaan varsinaisesti vastaan uskolla, vaikkakin rakkauden, tunnustuksen ja muiden hyvien hedelmien tulee sitä seurata. Hänen tarkoituksensa ei näin ollen ole sanoa, että mainitut hedelmät ovat se hinta, hyvitys, jonka tähden meille annetaan syntien anteeksiantamus sovittamaan meidät Jumalan kanssa. Nyt on kysymys suuresta asiasta, Kristuksen kunniasta ja vilpittömien sydänten varmasta ja pettämättömästä lohdutuksen lähteestä, siitä, onko luottamus perustettava Kristukseen vai meidän omiin tekoihimme. Mutta jos se on perustettava meidän tekojemme varaan, riistetään Kristukselta välimiehen ja sovittajan kunnia. Yhtä kaikki tulemme Jumalan tuomiolla havaitsemaan, että tämä luottamus pettää ja omattunnot sen tähden syöksyvät epätoivoon. Jos siis syntien anteeksiantamus ja sovitus eivät tule meidän osaksemme lahjana, Kristuksen tähden, vaan meidän rakkautemme tähden, ei kukaan pääse osalliseksi syntien anteeksiantamuksesta muuten kuin sillä ehdolla, että hän täyttää koko lain. Laki ei nimittäin tee vanhurskaaksi niin kauan kuin sillä on syytteen sijaa. Kun kerran vanhurskautus on samaa kuin sovitus Kristuksen tähden, on ilmeistä, että meidät vanhurskautetaan uskon kautta, koska syntien anteeksiantamus otetaan aivan varmasti vastaan yksin uskolla.
Nyt siis käymme vastaamaan yllä mainitsemaamme vastaväitteeseen. Vastustajamme ovat oikeassa ajatellessaan, että vanhurskaus on lain täyttämistä. Onhan lakia kohtaan osoitettu kuuliaisuutta varmasti vanhurskautta. Mutta siinä he erehtyvät, kun luulevat, että meidät vanhurskautetaan lain nojalla. Mutta kun meitä ei vanhurskauteta lain nojalla, vaan me saamme syntien anteeksiantamuksen ja sovituksen uskolla, Kristuksen tähden, emmekä rakkauden tai laintäyttämyksen tähden, tästä seuraa välttämättä, että meidät vanhurskautetaan uskolla Kristukseen.
Edelleen: mainittu laintäyttämys eli lakia kohtaan osoitettu kuuliaisuus on kyllä vanhurskautta, milloin se on täydellistä, mutta meissä se on vähäistä ja epäpuhdasta. Sen vuoksi se ei voi olla itsessään kelvollista eikä otollista. Vaikkakin siis jo sen nojalla, mitä yllä olemme sanoneet, on varmaa, ettei vanhurskautus tiedä ainoastaan uudistuksen alkua, vaan sovitusta, jonka perusteella myöhemminkin olemme otollisia, on nyt mahdollista vielä paljon selkeämmin todeta, ettei mainittu alulla oleva laintäyttämys vanhurskauta, koska se on otollista ainoastaan uskon tähden. Ei meidän olekaan rakennettava luottamustamme sen varaan, että meidät luetaan Jumalan edessä vanhurskaiksi oman täydellisyytemme ja oman laintäyttämyksemme ansiosta, näin ohittaen Kristuksen ansio.
Ensinnäkin: Kristus ei lakkaa olemasta välimies senkään jälkeen, kun me olemme uudistetut. Harhan vallassa ovat ne, jotka kuvittelevat, että Kristus on vain hankkinut meille ensimmäisen armon, mutta me sitten olemme otollisia oman laintäyttämyksemme varassa ja ansaitsemme näin iankaikkisen elämän. Kristus jää välimieheksemme, ja meidän on aina oltava varmat siitä, että meillä hänen tähtensä on leppeä Jumala, vaikka itse olemme ansiottomat. Näinhän Paavali suorin sanoin opettaa sanoessaan: (1 Kor. 4:4) "Ei minulla ole mitään tunnollani, mutta en minä sen tähden ole vanhurskautettu." Mutta hän onkin selvillä siitä, että hänet luetaan vanhurskaaksi Kristuksen tähden, tämän sanan (Room. 4:7) mukaisesti: (Ps. 32:1;) "Autuaat ne, joiden rikokset ovat anteeksiannetut." Tämä anteeksiantamus taas saadaan aina uskon kautta. Edelleen evankeliumin mukaisen vanhurskauden hyväksi lukeminen perustuu lupaukseen, ja sen tähden se siis aina otetaan vastaan uskolla. Meidän on aina oltava varmat siitä, että meidät luetaan vanhurskaiksi uskon kautta, Kristuksen tähden. Jos uudestisyntyneiden sittemmin pitäisi ajatella olevansa otollisia laintäyttämyksen tähden, milloin voisi kukaan omassatunnossaan olla varma siitä, että hän on Jumalalle otollinen? Emmehän me koskaan täytä lain kaikkia vaatimuksia. Siksipä on yhä uudestaan riennettävä lupauksen turviin, tuettava heikkouttamme sillä ja varmasti pääteltävä, että meidät luetaan vanhurskaiksi Kristuksen tähden, joka istuu Isän oikealla puolella ja rukoilee lakkaamatta meidän puolestamme. (Room. 8:34) Jos joku arvelee olevansa jo vanhurskas ja otollinen oman laintäyttämyksensä ansiosta eikä Kristuksen lupauksen tähden, hän häpäisee tätä ylimmäistä pappia. Onkin aivan käsittämätöntä, miten kukaan ihminen voi kuvitella olevansa vanhurskas Jumalan edessä, jos syrjäyttää sovittajan ja välimiehen, Kristuksen.
Entä edelleen? Tarvitaanko tässä pitkiä selvittelyjä? Koko Raamattu, koko kirkko todistaa kuuluvalla äänellä, ettei lain vaatimuksia voida täyttää. Ei siis mainitsemamme aluelle pantu lain täyttäminen ole otollinen itsessään, vaan uskon tähden Kristukseen. Muussa tapauksessa laki alati syyttää meitä. Kuka näet kyllin rakastaa Jumalaa tai pelkää häntä? Kuka kyllin kärsivällisesti kestää ne koettelemukset, joiden Jumala antaa meitä kohdata? Kukapa ei usein epäillen kyselisi, johtaako maailman menoa Jumalan kaitselmus vai sattuma? Kuka ei usein epäilisi, kuuleeko Jumala hänen rukouksiaan? Kuka ei useasti kiukuttelisi sen tähden, että jumalattomat menestyvät paremmin kuin hurskaat, ja sen tähden, että jumalattomat sortavat hurskaita? Kuka täyttää tarkoin kutsumuksensa vaatimukset? Kuka rakastaa lähimmäistänsä niin kuin itseänsä? Ketä ei hänen himonsa kiihottaisi? (Room. 7:19) Siksipä Paavali sanookin: (Room. 7:25) "Sitä hyvää, mitä minä tahdon, minä en tee, vaan sitä pahaa, mitä minä en tahdo, minä teen." Samoin: "Mielellä minä palvelen Jumalan lakia, mutta lihalla minä palvelen synnin lakia." Tässä hän avoimesti sanoo palvelevansa synnin lakia. Daavidkin sanoo: (Ps. 143:2) "Älä käy tuomiolle palvelijasi kanssa, sillä ei yksikään elävä ole vanhurskas sinun edessäsi." Tässä Jumalan palvelijatkin pyytää päästä tuomiosta. Ja edelleen: (Ps. 32:2) "Autuas se ihminen, jolle Herra ei lue hänen pahoja tekojansa." Aina siis liittyy tähän meidän heikkouteemme synti, joka voitaisiin lukea syyksi. Sitä tarkoittaen hän vähän jäljempänä sanoo: "Sen tähden rukoilkoot sinua kaikki pyhät." Näin hän osoittaa, että pyhien tulee myös rukoilla syntien anteeksiantamusta. Sokeaa sokeampia ovat ne, jotka eivät tajua, että lihassamme liikehtivät pahat himot ovat syntejä. Näistähän Paavali sanoo: (Gal. 5:17) "Liha himoitsee Henkeä vastaan, ja Henki lihaa vastaan." Liha ei luota Jumalaan, vaan siihen mitä on käsillä. Se turvautuu onnettomuuden kohdatessa ihmisapuun, vieläpä vastoin Jumalan tahtoa. Se välttää koettelemuksia, joita sen pitäisi kestää Jumalan käskyn tähden. Se epäilee Jumalan laupeutta jne. Tällaisia pahoja haluja vastaan taistelee Pyhä Henki ihmisen sydämessä tukahduttaakseen ja kuolettaakseen ne ja herättääkseen niiden sijaan uusia, hengellisiä haluja. Me esitämme nyt vielä muutamia tätä kohtaa valaisevia todisteita, vaikka niitä kyllä on kaikkialla tarjolla, ei vain Raamatussa, vaan myös pyhien isien kirjoituksissa.
Augustinus sanoo sattuvasti: "Kaikki Jumalan käskyt täytetään silloin kun annetaan anteeksi se, mitä jää puuttumaan." Hän edellyttää siis uskoa myös hyviä tekoja harjoitettaessa, nimittäin että me uskomme olevamme Jumalalle otolliset Kristuksen tähden emmekä ajattele tekojemme sinänsä kelpaavan miellyttämään Jumalaa. Samoin sanoo Hieronymus pelagiolaisia vastaan. "Silloin me siis olemme vanhurskaita, kun tunnustamme olevamme syntisiä. Meidän vanhurskautemme ei perustu omaan ansioomme, vaan Jumalan armahtavaisuuteen." On siis tarpeen, että alulla olevassa laintäyttämyksessä on mukana usko, joka päättelee, että meillä Kristuksen tähden on lepytetty Jumala. Laupeushan voidaan ottaa vastaan ainoastaan uskolla, niin kuin edellä olemme moneen kertaan sanoneet. Niinpä siis, kun Paavali sanoo, (Room. 3:31) että "laki vahvistetaan uskon kautta", se ei tarkoita vain sitä, että uskon kautta uudestisyntyneet saavat Pyhän Hengen ja heidän halunsa mukautuvat Jumalan lakiin. Aivan erityisesti on tähän vielä tehtävä se lisäys, että meidän tulee tajuta olevamme kaukana lain vaatimasta täydellisyydestä. Emme näin ollen voikaan päätellä, että meidät luetaan Jumalan edessä vanhurskaiksi laintäyttämyksemme tähden. Muualta meidän on vanhurskautusta etsittävä omantuntomme rauhan tähden. Emmehän me voi olla vanhurskaita Jumalan edessä niin kauan kuin pakenemme Jumalan tuomiota ja olemme hänelle vihoissamme. Meidän on siis ymmärrettävä, että meidät luetaan vanhurskaiksi, kun olemme uskon kautta tulleet sovitetuiksi Kristuksen ei lain eikä omien tekojemme tähden, ja että tämä aluelle pantu laintäyttämys on otollinen uskon tähden. Uskon tähden ei myöskään viaksemme lueta sitä, mikä laintäyttämyksestä jää uupumaan, vaikka meitä kyllä itseämme kauhistuttaa, kun näemme, miten saastaisia olemme. Jos nyt siis kerran vanhurskautusta on etsittävä muualta, ei rakkautemme meitä vanhurskauta eivätkä tekomme. Korkealle meidän puhtautemme yläpuolelle, vieläpä korkealle lainkin yläpuolelle on korotettava Kristuksen kuolema ja meille lahjoitettu hyvitysteko, niin että voimme päätellä Jumalan olevan meille leppeä tuon hyvitysteon ansiosta, ei meidän laintäyttämyksemme tähden.
Tätä Paavali opettaa sanoessaan (Gal. 3:13): "Kristus on lunastanut meidät lain kirouksesta, kun hän tuli kiroukseksi meidän edestämme." Tämä tarkoittaa: Laki tuomitsee kaikki ihmiset, mutta koska Kristus on synnittömänä alistunut synnin rangaistuksen alaiseksi ja tullut uhriksi meidän edestämme, hän on kumonnut tuon lain oikeuden syyttää ja tuomita ne, jotka häneen uskovat, koska hän itse on sovitusuhri, jonka ansiosta heidät nyt luetaan vanhurskaiksi. Mutta kun heidät luetaan vanhurskaiksi, laki ei voi heitä syyttää eikä tuomita, vaikka he todellisuudessa eivät ole lakia täyttäneet. Sama on Paavalin ajatus, kun hän kirjoittaa kolossalaisille: "Te olette täydelliset Kristuksessa." (Kol. 2:10) on kuin hän sanoisi: Vaikka te vielä olette kaukana lain vaatimasta täydellisyydestä, ei jäljellä oleva synti voi tuottaa teille tuomiota, koska meillä Kristuksen tähden on järkkymättömän varma sovitus, jos kerran uskotte, vaikkakin synti on piintyneenä teidän lihaanne.
Meidän on aina pidettävä silmiemme edessä lupaus. Lupauksensa tähden, Kristuksen tähden, Jumala tahtoo olla meille leppeä ja vanhurskauttaa meidät, ei lain tähden eikä meidän tekojemme tähden. Tästä lupauksesta tulee arkojen omientuntojen etsiä sovitusta ja vanhurskautusta. Tämän lupauksen varassa heidän tulee pysytellä pystyssä ja varmasti päätellä, että Jumala on heille leppeä Kristuksen tähden, oman lupauksensa tähden. Teot eivät siis milloinkaan voi rauhoittaa omaatuntoa, vain lupaus voi sen tehdä. Jos siis vanhurskautusta ja rauhaa ei voida etsiä rakkaudesta eikä teoista, vaan sitä on etsittävä muualta, seuraa tästä, etteivät rakkaus ja teot vanhurskauta, vaikka ovatkin lain piiriin kuuluvia vanhurskauden hyveitä sikäli kuin laki niissä täytetään. Ja siihen asti tämä lainkuuliaisuus vanhurskauttaa lainvanhurskauden perusteella. Kuitenkaan tämä epätäydellinen lainvanhurskaus ei kelpaa Jumalalle muutoin kuin uskon tähden. Näin ollen se ei vanhurskauta, toisin sanoen se ei sovita eikä uudestisynnytä eikä sinänsä tee meitä Jumalan edessä otollisiksi.
Edelleen esitetyn perusteella on selvää, että meidät vanhurskautetaan Jumalan edessä yksin uskosta, koska me yksin uskon kautta saamme syntien anteeksiantamuksen ja sovituksen Kristuksen tähden ja koska sovitus eli vanhurskautus on asia, joka on luvattu Kristuksen tähden eikä lain tähden. Näin ollen me saamme sen yksin uskosta, jos kohta sitä seuraakin lain täyttäminen, kun Pyhä Henki on lahjaksi saatu.