Tekoja on nimittäin tehtävä, ensinnä koska Jumala niin käskee, sitten myös uskon harjoittamiseksi ja vielä tunnustaaksemme uskomme ja osoittaaksemme kiitollisuutemme. Mainituista syistä on hyviä tekoja välttämättä tehtävä. Tosin me teemme niitä eläen lihassa, joka ei suinkaan vielä ole uudistunut. Liha ehkäisee Pyhän Hengen vaikutuksia ja jossakin määrin niitä tahraa. Uskon tähden nämä teot kuitenkin ovat pyhiä ja jumalallisia uhreja ja osoitusta siitä hallinnasta, jolla Kristus ilmaisee valtakuntansa tämän maailman edessä. Näissä teoissa hän näet pyhittää sydämet ja lannistaa Perkeleen, ja säilyttääkseen evankeliumin ihmisten keskuudessa hän kaikkien nähden panee Perkeleen valtakuntaa vastaan pyhiensä tunnustuksen ja näin kirkastaa oman valtansa meidän heikkoudessamme. Apostoli Paavalin, Athanasioksen, Augustinuksen ja heidän kaltaistensa kirkon opettajien kestämät vaarat ja vaivannäöt sekä heidän saarnansa ovat pyhiä tekoja. Ne ovat todellisia, Jumalalle otollisia uhreja, Kristuksen taisteluja, joilla hän on kukistanut Perkeleen ja torjunut tämän uskovien kimpusta. Ne vaivat, joihin Daavid joutui sotia käydessään ja maita hallitessaan, ovat pyhiä tekoja, todellisia uhreja, Jumalan taisteluja hänen puolustaessaan Perkelettä vastaan tuota kansaa, jolla oli Jumalan sana, jottei Jumalan tuntemus peräti häviäisi maan päältä. Sama käsitys meillä on myös yksittäisistä hyvistä teoista, joita tehdään yksityiselämässä ja kaikkien vaatimattomimpienkin kutsumusten puitteissa. Tällaisilla teoilla Kristus saa riemuvoittoja Perkeleestä. Niinpä sekin, että korinttolaiset aikoinaan keräsivät raha-avustuksen, oli pyhä teko ja uhri ja Kristuksen taistelua Perkelettä vastaan, joka ponnistelee, ettei mitään tapahtuisi Jumalan kunniaksi. Tällaisten tekojen, opin tunnustamisen, ahdistusten, rakkaudenpalvelujen ja lihan kuolettamisen moittiminen olisi suorastaan Kristuksen valtakunnan täällä ihmisten keskuudessa toteutuvan hallinnan moittimista.
Tällä kohden lisäämme myös muutaman sanan palkinnoista ja ansioista. Me opetamme, että uskovien hyvistä teoista on luvattu palkintoja. Me opetamme, että hyviä tekoja seuraa ansio, ei kuitenkaan syntien anteeksiantamus, armo eikä vanhurskautus, jotka me saavutamme ainoastaan uskolla, vaan muita ulkonaisia ja hengellisiä palkintoja tässä elämässä ja sen jälkeen, koskapa Paavali sanoo: (1 Kor. 3:8) "Jokainen on saava oman palkkansa oman työnsä mukaan." On siis ole erilaisia palkintoja erilaisista vaivannäöistä. Syntien anteeksiantamus sen sijaan on kaikille samanlainen ja yhtäläinen, samoin kuin Kristus on yksi, ja se tarjotaan lahjaksi kaikille, jotka uskovat, että synnit annetaan heille anteeksi Kristuksen tähden. Syntien anteeksiantamus ja vanhurskautus saadaan siis yksinomaan uskon kautta, ei minkään tekojen tähden. Tämähän koetaan todeksi omantunnon kauhuissa: Jumalan vihaa vastaan ei voida asettaa mitään meidän tekojamme, niin kuin Paavali selvästi sanoo: (Room. 5:1s.) "Koska me olemme uskosta vanhurskaiksi tulleet, niin meillä on rauha Jumalan kanssa meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta, jonka kautta me myös olemme uskossa saaneet pääsyn tähän armoon" jne. Mutta koska usko tekee meidät Jumalan lapsiksi, se tekee meidät myös Kristuksen kanssaperillisiksi. Koska me emme siis omilla teoillamme ansaitse vanhurskautusta, joka tekee meidät Jumalan lapsiksi ja Kristuksen kanssaperillisiksi, me emme myöskään ansaitse iankaikkista elämää omilla teoillamme. Sen saavuttaa usko, koska usko vanhurskauttaa meidät ja koska sillä näin on leppynyt Jumala. Iankaikkinen elämä kuuluukin vanhurskautetuille tämän sanan mukaisesti: (Room. 8:30) "Ne, jotka hän on vanhurskauttanut, hän on myös kirkastanut." Neuvoessaan meitä Jumalan käskyn mukaisesti kunnioittamaan vanhempia Paavali mainitsee tuohon käskyyn liittyvästä palkinnosta. Ei hän näin tehdessään kuitenkaan sitä tarkoita, että vanhempia kohtaan osoittamamme kuuliaisuus vanhurskauttaisi meidät Jumalan edessä. Mutta kun kuuliaisuus toteutuu vanhurskautetuissa, se ansaitsee muita suuria palkintoja. Yhtä kaikki Jumala panee pyhänsä koetukselle monin tavoin ja viivyttää usein vanhurskaiden tekojen palkitsemista, jotta pyhät oppisivat olemaan luottamatta omaan vanhurskauteensa ja ennemmin tavoittelemaan Jumalan tahdon toteuttamista kuin palkintoja. Tästä ovat osoituksena Job, Kristus ja muut pyhät. Tätä opettavat meille myös monet psalmit, jotka lohduttavat meitä jumalattomien menestyksen varalta, kuten Ps. 36: (Ps. 37:1) "Älä vihastu." Ja Kristus sanoo: (Matt. 5:10) "Autuaita ovat ne, joita vanhurskauden tähden vainotaan, sillä heidän on taivasten valtakunta." Kun hyvien tekojen suurta arvoa näin kuulutetaan, uskovat saavat varmastikin virikettä niiden tekemiseen. Samalla kuitenkin saarnataan oppia kääntymyksestä jumalattomille, joiden teot ovat pahat, ja tuodaan julki Jumalan viha, jolla hän uhkaa kaikkia, jotka eivät parannusta tee. Me siis ylistämme hyviä tekoja, vaadimme niitä ja osoitamme monia syitä, jotka velvoittavat niitä tekemään.
Näinhän myös Paavali opettaa teoista sanoessaan (Room. 4:9 ss.), ettei Aabraham saanut ympärileikkausta sitä varten, että hän tuon teon nojalla tulisi vanhurskautetuksi. Olihan hän jo uskolla päässyt siihen, että hänet luettiin vanhurskaaksi. Ympärileikkaus tuli lisäksi sitä varten, että Aabrahamilla olisi ruumiiseensa viillettynä merkki, joka kehottaisi häntä uskon harjoitukseen ja jonka avulla hän myös ilmaisisi uskonsa toisten nähden ja tunnustuksellaan kehottaisi toisiakin uskomaan. (Hebr. 11:4) Uskon tähden Aabelin uhraama uhri oli Jumalalle mieluisempi. Hänen uhrinsa oli nimittäin otollinen siitä syystä, että hän oli uskon tähden vanhurskas, eikä hän uhrannut ansaitakseen sillä teolla syntien anteeksiantamuksen ja armon, vaan pannakseen uskonsa harjoitukseen ja osoittaakseen sen muille, näin kutsuakseen heitäkin uskomaan.
Vaikka hyvien tekojen tulee näin seurata uskoa, ihmiset kuitenkin suhtautuvat tekoihin aivan toisella tavalla. He eivät voi uskoa eivätkä sydämessään päätellä, että heille annetaan synnit anteeksi lahjaksi, Kristuksen tähden, ja että heillä on armosta Kristuksen tähden leppynyt Jumala. Kun he näkevät pyhien teot, he ihmistapaan päättelevät, että pyhät ovat niitä tekemällä omin ansioin hankkineet syntien anteeksiantamuksen ja armon. Niinpä he jäljittelevät näitä, ajatellen samanlaisilla teoilla ansaitsevansa syntien anteeksiantamuksen ja armon. He arvelevat näillä teoilla lepyttävänsä Jumalan vihan ja pääsevänsä niin pitkälle, että heidät noiden tekojen tähden luetaan vanhurskaiksi. Tämän jumalattoman käsityksen teoista me tuomitsemme vääräksi. Ensinnäkin se himmentää Kristuksen kunnian, ihmiset kun tarjoavat Jumalalle näitä tekojaan muka hinnaksi ja sovitukseksi. Tämä kunnia, joka kuuluu yksin Kristukselle, annetaan siis meidän teoillemme. Toisekseen he eivät kuitenkaan näistä teoista löydä omantunnon rauhaa, vaan todellisiin kauhuihin jouduttuaan päätyvät lopulta epätoivoon, kun tekoja keräillessään eivät löydä ainoatakaan kyllin puhdasta tekoa. Laki syyttää alati ja synnyttää vihaa. Kolmanneksi moiset ihmiset eivät milloinkaan pääse Jumalaa tuntemaan, koska he vihan vallassa pakenevat tuomitsevaa ja rankaisevaa Jumalaa eivätkä koskaan koe Jumalan heitä kuulevan. Mutta ihmiselle, joka uskoo, käy ilmi, että Jumala on läsnä, koska hän on päässyt selville siitä, että Jumala lahjaksi antaa synnit anteeksi ja kuulee rukoukset.
Maailmaan on kuitenkin pysyvästi piintynyt jumalaton käsitys teoista. Pakanoilla oli uhreja, jotka he olivat isiltä oppineet tuntemaan. He jäljittelivät isien tekoja, mutta eivät pitäytyneet heidän uskoonsa. Heidän käsityksensä mukaan nuo teot olivat sovitushinta, jonka tähden Jumala tuli heidän kanssaan sovitetuksi. Israelin kansa jäljitteli lain mukaan eläessään uhreja siinä käsityksessä, että ne, niin sanoaksemme tehtyinä tekoina, lepyttivät Jumalan. Voimme todeta, kuinka rajusti profeetat tästä syystä moittivat kansaa. Psalmi 49: (Ps. 50:8) "En minä teurasuhreistasi sinua nuhtele", ja Jeremia: (Jer. 7:22) "En minä antanut käskyä teidän isillenne polttouhreista." Tällaiset raamatunkohdat eivät hylkää tekoja sinänsä, sillä ne Jumala oli varmasti määrännyt ulkonaiseksi harjoitukseksi tuossa yhteiskunnassa. Sen sijaan ne tuomitsevat jumalattoman kuvittelun, joka ihmisillä oli, kun he uskoivat noilla teoilla voivansa lepyttää Jumalan vihan ja syrjäyttivät uskon. Edelleen, koska mitkään teot eivät voi rauhoittaa omaatuntoa, keksitään jatkuvasti uusia tekoja, joita Jumala ei ole käskenyt. Israelin kansa oli nähnyt profeettojen uhraavan kukkuloilla. Aivan erityisesti pyhien esimerkit saavat ihmiset liikkeelle, he kun toivovat vastaavanlaisilla teoilla saavuttavansa armon samoin kuin nuo sen ovat saavuttaneet. Tästä syystä kansa alkoi uskomattoman innokkaasti jäljitellä noita suorituksia, jotta se näin tehden ansaitsisi syntien anteeksiantamuksen, armon ja vanhurskauden. Mutta profeetatpa eivät olleet uhranneet kukkuloilla ansaitakseen teoillaan syntien anteeksiantamuksen ja armon, vaan siitä syystä, että he antoivat siellä todistuksen uskostaan. Israelilaiset olivat saaneet kuulla Aabrahamin uhranneen poikansa. Sen johdosta hekin teurastivat poikiaan lepyttääkseen Jumalan vihaa mitä raaimmalla ja raskaimmalla teolla. Aabraham ei kuitenkaan ryhtynyt uhraamaan poikaansa siinä luulossa, että hänen tekonsa olisi sovitushinta, jonka ansiosta hänet luettaisiin vanhurskaaksi. Niin on myös kirkossa asetettu Herran ehtoollinen, jotta muistellessamme Kristuksen lupauksia, joista tämä merkki meitä muistuttaa, itse vahvistuisimme uskossa, tunnustaisimme toisille uskoamme ja julistaisimme Kristuksen hyviä tekoja niin kuin Paavali sanoo: (1 Kor. 11:26) "Niin usein kuin te sen teette, te julistatte Herran kuolemaa" jne. Vastustajamme kuitenkin väittävät, että messu tehtynä tekona vanhurskauttaa ja poistaa syyllisyyden ja rangaistuksenalaisuuden niiltä, joiden hyväksi se toimitetaan. Näinhän Gabriel Biel kirjoittaa.
Antonios, Bernhard, Dominicus, Franciscus ja muut pyhät isät valitsivat itselleen tietyn elämänmuodon joko opintoja varten tai muiden hyödyllisten harjoitusten takia. Yhtä kaikki he näin tehdessään ymmärsivät, että heidät luetaan uskon kautta vanhurskaiksi ja että heillä on armollinen Jumala Kristuksen tähden eikä noiden heidän erityisten harjoitustensa tähden. Mutta oikopäätä tuo suuri joukko ryhtyi jäljittelemään isiä, ei heidän uskoaan, vaan heidän esikuvaansa, uskoa vailla, siinä mielessä, että he noilla teoilla ansaitsisivat syntien anteeksiantamuksen, armon ja vanhurskauden. Eivät he tajunneet saavansa tämän kaiken lahjaksi Kristuksen, välimiehen tähden. Näin maailma ajattelee kaikista teoista, että ne ovat sovitusta, jolla Jumala lepytetään, ja että ne ovat hinta, jonka nojalla meidät luetaan vanhurskaiksi. Ei maailman ymmärrä, että Kristus on sovittaja, ei se ymmärrä, että meidät luetaan vanhurskaiksi uskon kautta, lahjaksi, Kristuksen tähden. Kun sitten teot eivät kaikesta huolimatta voi omaatuntoa rauhoittaa, valitaan tavan takaa uusia, laaditaan uusia jumalanpalvelusmenoja, tehdään uusia lupauksia ja luodaan uusia munkkikuntia ohi Jumalan käskyn, jotta saataisiin aikaan jotain suurta asetettavaksi Jumalan vihaa ja tuomiota vastaan. Näitä jumalattomia tekoihin kohdistuvia käsityksiä vastustajamme suojelevat vastoin Raamattua. Näin sitten ajatellaan meidän teoistamme, että ne voivat lepyttää Jumalan, että niillä ansaitaan syntien anteeksiantamus ja armo ja että meidät luetaan vanhurskaiksi Jumalan edessä niiden tähden eikä uskosta, Kristuksen, sovittajamme tähden. Eikö tällä tavoin ilmiselvästi riistetä Kristukselta välimiehen ja sovittajan kunnia? Vaikka me siis olemme sitä mieltä ja opetamme, että hyviä tekoja on välttämättä tehtävä, kun kerran uskoa tulee seurata alullepannun laintäyttämyksen, me kuitenkin annamme Kristukselle kunnian, joka hänelle kuuluu. Me olemme sitä mieltä ja opetamme, että meidät luetaan vanhurskaiksi Jumalan edessä uskon kautta, Kristuksen tähden, että meitä ei lueta vanhurskaiksi tekojen tähden ilman Kristusta, välimiestä, että me emme ansaitse syntien anteeksiantamusta, armoa ja vanhurskautta tekojen avulla, että me emme voi asettaa omia tekojamme Jumalan vihaa ja tuomiota vastaan ja etteivät teot voi voittaa synnin tuomia kauhuja, vaan että synnin kauhut voitetaan yksin uskolla ja että vain Kristus, välimies on uskossa asetettava Jumalan vihaa ja tuomiota vastaan. Jos joku toisin ajattelee, hän ei anna Kristukselle hänen kunniaansa, sillä Kristus on asetettu sovittajaksi, jotta meillä hänen kauttansa olisi pääsy Isän tykö. Me puhumme nyt vanhurskaudesta, jonka turvin olemme tekemisissä Jumalan, emme ihmisten kanssa, ja jonka kautta me saavutamme armon ja omantunnon rauhan. Omatunto ei näet voi päästä rauhaan Jumalan edessä muutoin kuin ainoastaan uskon kautta: tällä keinoin me saavutamme varmuuden siitä, että Jumala on meille leppyinen Kristuksen tähden, tämän sanan mukaisesti: (Room. 5:1) "Uskosta vanhurskautettuina meillä on rauha." Vanhurskautushan on yksinomaan lahjaksi, Kristuksen tähden luvattu asia, ja siitä syystä se saadaan aina yksin uskon kautta Jumalan edessä.
Nyt siis käymme vastaamaan niiden raamatunkohtien johdosta, joita vastapuolelta lainaillaan muka osoittamaan, että rakkaus ja teot vanhurskauttavat meidät. He viittaavat Korinttolaiskirjeen kohtaan: (1 Kor. 13:2) "Vaikka minulla olisi kaikki usko jne., mutta minulla ei olisi rakkautta, en minä mitään olisi." Tässä he ovat voitonriemun vallassa. Paavali vakuuttaa koko kirkolle, niin he sanovat, ettei usko yksin vanhurskauta. Tähän on helppo vastata nyt, kun me yllä olemme osoittaneet, mikä käsitys meillä on rakkaudesta ja teoista. Tämä Paavalin lause vaatii rakkautta. Sitä mekin vaadimme. Sanoimmehan yllä, että meissä täytyy ilmetä uudistusta ja alkavaa laintäyttämystä tämän sanan mukaisesti: (Jer. 31:33) "Minä panen lakini heidän sydämiinsä." Jos joku hylkää rakkauden, hän ei voi säilyttää uskoa, vaikka se olisi suurikin, sillä hän ei säilytä Pyhää Henkeä. Ei Paavali tässä kohdassa ole opettamassa, miten vanhurskautus tapahtuu, vaan hän kirjoittaa uskoville, jotka jo vanhurskautettuina tarvitsivat kehotusta hyvien hedelmien tuottamiseen, etteivät hukkaisi Pyhää Henkeä. Vastustajiemme menettely on aivan nurinkurinen: he viittaavat tähän yhteen ainoaan kohtaan, missä Paavali opettaa hedelmistä, mutta sivuuttavat toiset, lukemattomat kohdat, joissa hän järjestelmällisesti opettaa, miten vanhurskautus tapahtuu. Lisäksi he muissa kohdissa, joissa on puhe uskosta, aina lisäävät sen täsmennyksen, että ne on ymmärrettävä "muodon saanutta uskoa" tarkoittaviksi. Tähän he eivät kuitenkaan liitä mitään täsmennystä selittämään, että tarvitaan myös usko, joka tajuaa meidän tulevan vanhurskaiksi Kristuksen, sovittajamme tähden. Tällä tavoin vastustajamme sulkevat Kristuksen vanhurskautuksen ulkopuolelle opettaen pelkästään lain vanhurskautta.
Mutta palatkaamme Paavaliin! Kukaan ei voi tämän tekstinkohdan perusteella päätellä enempää kuin että rakkaus on välttämätön. Sen me myönnämme. Onhan samoin sekin välttämätöntä, ettei varasteta. Kuitenkaan ei olisi oikein jatkaa päättelemistä tähän tapaan: on välttämätöntä, ettei varasteta, siispä varastamatta oleminen vanhurskauttaa. Eihän vanhurskautus ole sitä, että jokin tietty teko hyväksytään, vaan se on koko henkilön hyväksymistä. Ei tämä Paavalin lause ole meitä vastaan, kunhan vain vastustajat eivät sepittele siihen lisäyksiä mielihalunsa mukaan. Eihän hän sano, että rakkaus vanhurskauttaa, vaan ettei hän ilman sitä mitään olisi, toisin sanoen, että usko tukahtuisi, vaikka se hänessä olisi kuinkakin suuri. Ei hän sano, että rakkaus voittaa synnin ja kuoleman kauhut, että me voimme asettaa rakkautemme Jumalan vihaa ja tuomiota vastaan, että meidän rakkautemme tyydyttää Jumalan lain vaatimukset, että meillä rakkautemme tähden ilman Kristusta, sovittajaa, on pääsy Isän tykö eikä että me rakkautemme tähden saamme luvatun syntien anteeksiantamuksen. Mitään tällaista Paavali ei sano. Ei hän siis ole sillä kannalla, että rakkaus vanhurskauttaa, koska kerran meidät vanhurskautetaan vain siten, että vastaanotamme Kristuksen, sovittajamme ja uskomme, että Jumala on meille Kristuksen tähden leppeä. Ei ole lupa haaveksiakaan mistään vanhurskautuksesta, jos Kristus, sovittajamme, syrjäytetään. Pyyhkikööt vastustajamme olemattomiin lupauksen Kristuksesta, hävittäkööt koko evankeliumin, jos kerran Kristusta ei mihinkään tarvita, jos me voimme omalla rakkaudellamme voittaa kuoleman ja jos meillä on oman rakkautemme nojalla, ilman Kristusta, sovittajaa, pääsy Isän tykö.
Vastustajat tärvelevät useita raamatunkohtia siten, että sujuttavat niihin omia käsityksiään eivätkä ota niitä sellaisinaan. Mitä hankaluutta kyseiseen raamatunkohtaan liittyy, jos jätämme huomiotta sen tulkinnan, jonka vastustajat siihen omasta päästään kytkevät, kun eivät käsitä, mitä vanhurskautus on ja miten se tapahtuu! Tultuaan ensin vanhurskautetuiksi korinttolaiset olivat saaneet monia erinomaisia lahjoja. Alussa into oli palava, niin kuin tavallista. Mutta sitten alkoi heidän keskuudessaan ilmaantua eripuraisuutta, mistä Paavali mainitsee, ja heitä alkoivat kunnon opettajat tympäistä. Siitä Paavali heitä moittii kehottaen heitä palaamaan siihen, mihin rakkaus velvoittaa. Vaikka näiden velvollisuuksien täyttäminen onkin välttämätöntä, olisi silti typerää kuvitella, että lain toisen taulun teot vanhurskauttavat Jumalan edessä. Tämän taulun puitteissahan olemme tekemisissä ihmisten kanssa emmekä varsinaisesti Jumalan kanssa. Mutta vanhurskautuksessa on kysymys meistä ja Jumalasta, hänen vihansa on lepyttävä ja omantunnon on päästävä rauhaan Jumalan kanssa. Lain toisen taulun vaatimat teot eivät saa aikaan mitään tästä.
Tässä he kuitenkin väittävät, että rakkaus on asetettava uskon ja toivon edelle. Sanoohan Paavali: (1 Kor. 13:13) "Suurin niistä on rakkaus", ja näin ollen on johdonmukaista ajatella, että suurin ja tärkein hyve vanhurskauttaa. Paavali puhuu kuitenkin tässä kohdassa lähimmäiseen kohdistuvasta rakkaudesta ja huomauttaa, että rakkaus on suurin, koska se tuottaa niin runsaita hedelmiä. Usko ja toivo ovat tekemisissä vain Jumalan kanssa. Rakkaudella sen sijaan on lukemattomia tehtäviä ulospäin, ihmisiä kohtaan. Sen toki vastustajille myönnämme, että rakkaus Jumalaan ja lähimmäiseen on kaikkein suurin hyve, koska tämä käsky on suurin: (Matt. 22:37) "Rakasta Herraa, sinun Jumalaasi". Mutta miten he siitä pystyvät päättelemään, että rakkaus muka vanhurskauttaa? Suurin hyve vanhurskauttaa, niin he sanovat. Ei suinkaan. Vaan samoin kuin ei suurin eikä ensimmäinen lain käsky vanhurskauta, ei myöskään suurin lain vaatima hyve. Se hyve sen sijaan vanhurskauttaa, joka tarttuu Kristukseen, joka välittää meille Kristuksen ansiot ja jolla me vastaanotamme armon ja rauhan Jumalalta. Tämä hyve on usko. Sillä niin kuin useasti olemme sanoneet, usko ei ole pelkästään ulkokohtaista tietoa, vaan pikemminkin sitä, että tahdomme saada tai omistaa sen, mitä lupaus Kristuksesta tarjoaa. Mutta tämäkin on kuuliaisuutta Jumalaa kohtaan, kun tahdomme ottaa vastaan tarjotun lupauksen. Ainakin yhtä paljon se on jumalanpalvelusta λατρεία kuin rakkaus. Jumalan tahto on, että uskomme häneen ja otamme häneltä vastaan hyviä lahjoja, ja sen hän julistaa oikeaksi jumalanpalvelukseksi.
Vastustajamme muuten pitävät rakkautta vanhurskauttavana siitä syystä, että he kauttaaltaan opettavat lain vanhurskautta ja vaativat sitä. Emmehän voi kiistää sitä, että rakkaus on parhain lain teko. Ja ihmisviisaus kiinnittää katseensa lakiin etsien vanhurskautusta siitä. Sen tähden myös skolastikot, suuret ja nerokkaat opettajat, ylistelevät rakkautta lain suurimmaksi teoksi ja pitävät tätä tekoa vanhurskauttavana. Mutta ihmisviisaus pettää heidät, eivätkä he ole päässeet näkemään Mooseksen kasvoja peittämättöminä, vaan ainoastaan peitettyinä, niin kuin fariseukset, filosofit ja muhamettilaiset. Me sitä vastoin saarnaamme evankeliumin hullutusta, joka poistaa peitteen toisenlaisen vanhurskauden edestä, nimittäin sen, että meidät sovittajamme Kristuksen tähden luetaan vanhurskaiksi, kun uskomme, että Jumala on meitä kohtaan Kristuksen tähden lepytetty. Me olemme tarkoin selvillä siitä, kuinka kaukana tämä oppi on järjen ja lain päätelmistä. Niin ikään olemme selvillä siitä, että lain oppi rakkaudesta on paljon häikäisevämpi. Onhan se viisautta. Me emme kuitenkaan häpeä evankeliumin hullutusta. Kristuksen tähden me puolustamme evankeliumia ja rukoilemme Kristusta, että hän Pyhällä Hengellään auttaisi meitä tuomaan sitä kirkkaana esiin kaikkien nähtäväksi.
Vastapuoli lainasi kumoamuskirjoituksessaan meitä vastaan myös tätä Kolossalaiskirjeen kohtaa: (Kol. 3:14) "Rakkaus on täydellisyyden side." Tästä he tekevät sen päätelmän, että rakkaus vanhurskauttaa, koska se tekee täydelliseksi. Tässä voitaisiin kyllä moneltakin kannalta vastata kysymykseen täydellisyydestä, mutta me tyydymme yksinkertaisesti kertaamaan, mikä on Paavalin ajatus. Paavali puhuu aivan varmasti lähimmäisrakkaudesta. Mutta eihän ole ajateltavissakaan, että Paavali katsoisi vanhurskautuksen sen paremmin kuin täydellisyydenkään Jumalan edessä riippuvan ennemmin toisen taulun kuin ensimmäisen taulun vaatimista teoista. Ja jos rakkaus tekee täydelliseksi, ei Kristusta tarvita sovittajaksi. Sillä vain usko tarttuu Kristukseen, sovittajaan. Mutta vastustajiemme päätelmä on täysin vieras Paavalille, joka ei milloinkaan suvaitse Kristuksen syrjäyttämistä sovittajana. Näin ollen Paavali ei puhu yksilön henkilökohtaisesta täydellisyydestä, vaan kirkon yhteisestä eheydestä. Siinä mielessä hän sanoo rakkautta siteeksi eli yhteen liittäväksi tekijäksi, että saisi ilmaistuksi puhuvansa useampien seurakunnan jäsenten liittämisestä toistensa yhteyteen. Samoin kuin kaikissa perhekunnissa ja kaikissa yhteisöissä yksimielisyyttä on ylläpidettävä keskinäisellä palvelemisella eikä rauhan tilaa voida säilyttää, etteivät ihmiset peitä toistensa virheitä ja anna niitä anteeksi, samoin Paavali tässä säätää, että seurakunnassa tulee vallita rakkauden, joka pitää yllä yksimielisyyttä, suvaitsee tarpeen vaatiessa veljien tavallista hankalampiakin tapoja ja katsoo läpi sormien pienehköjä erheitä, jottei kirkko hajaantuisi lahkoiksi, joista edelleen saavat alkunsa vihat, puoluemieli ja harhaoppisuus.
Yksimielisyys särkyy pakostakin, milloin piispat panevat yhteisen kansan kannettaviksi liian raskaita taakkoja eivätkä ota huomioon ihmisten heikkoutta. Eripuraisuutta syntyy myös, milloin kansa liian pikkumaisesti arvostelee opettajiensa esiintymistä tai vieroksuu heitä vähäisten vajavaisuuksien tähden. Tämähän johtaa sitten toisenlaisen opin ja uusien opettajien etsimiseen. Täydellisyys, toisin sanoen kirkon eheys, sen sijaan säilyy silloin, kun vanhat suvaitsevat heikkoja, kun kansa suhtautuu ymmärtäväisesti opettajien elämässä ilmenevään vajavaisuuteen ja piispat ottavat jossain määrin huomioon myös ihmisten heikkouden. Kaikkien viisaiden kirjoissa on runsain määrin tällaiseen kohtuuteen tähtääviä neuvoja, jotka kehottavat meitä yleisen rauhan nimessä keskinäisessä kanssakäymisessämme paljon antamaan anteeksi. Juuri tästä asiasta Paavali puhuu mainitussa kohdassa niin kuin usein muuallakin. Vastustajat päättelevät siis asiattomasti täydellisyys-sanan perusteella, että rakkaus vanhurskauttaa, vaikka Paavali puhuu yhteisön eheyden ja rauhan edellytyksistä. Näinhän Ambrosiuskin tätä kohtaa tulkitsee: "Rakennusta sanotaan täydelliseksi eli eheäksi, kun kaikki sen osat ovat sopivasti toisiinsa liitetyt."11
Vastustajiemme häpeäksi koituu yhtä kaikki se, että he niin suuresti tähdentävät rakkautta, mutta eivät missään sitä itse osoita. Mitä he parastaikaa ovat tekemässä? Raastavat hajalle seurakuntia, laativat verisiä lakeja, esittävät ne sitten Keisarin, lempeän Ruhtinaamme julkaistaviksi ja surmaavat raakamaisesti pappeja ja muita kunnon miehiä, jos vain joku vihjaiseekin vastustavansa jotain ilmeistä epäkohtaa. Tämä ei käy yksiin tuon suurenmoisen rakkauden ylistelyn kanssa, sillä jos vastapuoli tekisi totta, seurakunnissa ei esiintyisi häiriöitä, vaan yhteiskunnassa vallitsisi rauha. Sillä tämä rauhattomuus kyllä asettuisi, jos vastapuolemme ei niin kohtuuttoman ankarasti vaatisi erinäisten hurskauden kannalta hyödyttömien perinnäistapojen noudattamista. Sitä paitsi kaikkia niitä eivät noudata edes niiden kiivaimmat puolustajat. Mutta itselleen he herkästi antavat anteeksi, toisille eivät niinkään, kuten tuo tunnettu runoilijan kuvaama Maenius sanoo: "Minäpä annankin itselleni anteeksi."12 Tämä on kuitenkin kaukana niistä rakkauden ylistyspuheista, joita he tässä Paavalilta lainailevat käsittämättä asiasta sen enempää kuin seinät käsittävät puhetta, kun se niistä kajahtaa.
Pietarilta he lainaavat tämän lauseen: (1 Piet. 4:8) "Rakkaus peittää syntien paljouden." Aivan varmasti myös Pietari puhuu lähimmäiseen kohdistuvasta rakkaudesta. Liittäähän hän tämän sanansa lauseeseensa, jolla hän kehottaa keskinäiseen rakkauteen. Mutta ainoankaan apostolin päähän ei olisi voinut pälkähtää, että meidän rakkautemme voittaisi synnin ja kuoleman, että rakkaus olisi jokin lepytys, jolla Jumala sovitettaisiin ilman Kristusta, välimiestä, tai että rakkaus olisi vanhurskautta ilman välimiestä, Kristusta. Jos näet jotain tällaista rakkautta olisi olemassa, se olisi lain vanhurskauden, jos uskomme, että Isä on Kristuksen, sovittajamme tähden lepytetty ja että Kristuksen ansio lahjoitetaan meille. Siksipä Pietari juuri edellä kehottaa meitä käymään Kristuksen tykö ja rakentumaan hänen varaansa, lisäten: (1 Piet. 2:4-6) "Se joka häneen uskoo, ei ole häpeään joutuva." Meidän rakkautemme ei vapauta meitä häpeästä silloin, kun Jumala meitä tuomitsee ja syyttää. Usko Kristukseen sitä vastoin päästää meidät tästä hädästä, koska tiedämme Kristuksen tähden saavamme anteeksi.
Tämä rakkaudesta puhuva lause on muuten otettu Sananlaskuista, ja siellä sen vastakohta osoittaa selvästi, miten se on käsitettävä: (Sananl. 10:12) "Viha virittää riitoja, mutta rakkaus peittää rikkomukset kaikki." Tämän lauseen opetus on siis aivan sama kuin mainitussa Paavalin Kolossalaiskirjeen kohdassa: jos erimielisyyttä ilmenee, meidän tulee se tasapuolisesti ja oikeudenmukaisesti tyynnyttää ja asettaa. Vihamielisyys saa eripuraisuudet yltymään, hän sanoo, niin kuin saamme usein nähdä aivan vähäisistä loukkauksista kehittyvän valtavia murhenäytelmiä. Caesarin ja Pompeiuksen välilläkin sattui aluksi vain vähäistä kahnausta, ja jos he olisivat hieman antaneet periksi toisilleen, ei kansalaissotaa olisi syttynyt. Mutta kun kumpikin antoi myöten vihalleen, aiheutui joutavista seikoista suunnattomia mullistuksia. Samoin on kirkossakin paljon lahkolaisuutta syntynyt vain opettajien välisestä vihamielisyydestä. Pietari ei näin ollen puhu omista rikkomuksista, vaan toisten, sanoessaan: "Rakkaus peittää syntejä", nimittäin toisten syntejä, tarkemmin sanottuna ihmisten kesken. Vaikka siis loukkauksia sattuukin, rakkaus kuitenkin katsoo niitä läpi sormien, antaa ne anteeksi, tekee myönnytyksiä eikä sovella ankarinta oikeutta joka kohdassa. Ei Pietari siis sitä tarkoita, että rakkaus muka Jumalan edessä ansaitsisi syntien anteeksiantamuksen, että se tietäisi sovitusta ilman Kristusta, välimiestä, ja että se synnyttäisi uudesti ja vanhurskauttaisi. Sitä hän tarkoittaa, että ne, joissa rakkaus on, eivät olisi toisia ihmisiä kohtaan ärtyisiä, tylyjä eivätkä itsepäisiä, eivät olisi huomaavinaan ystäviensä kaikkia erheitä, vaan suhtautuisivat ymmärtäväisesti toisten töykeäänkin käytökseen, niin kuin muuan tunnettu elämänohje lausuu: Tunne ystäväsi tavat, mutta älä häneen suutu. Eivät apostolit syyttä niin usein tähdennä tätä rakastamisen velvollisuutta, josta filosofit käyttävät nimitystä kohtuullisuus ἑπιείκεια. Tämä hyve on näet välttämätön yleisen yksimielisyyden säilyttämiseksi, eikä yksimielisyys voi säilyä, elleivät seurakunnanpaimenet ja seurakunnat paljossa ummista silmiään ja paljon anna anteeksi toisilleen.
Jaakobilta vastustajamme lainaavat seuraavan lauseen: (Jaak. 2:24) "Te näette, että ihminen tulee vanhurskaaksi teoista eikä ainoastaan uskosta." Yleisen mielipiteen mukaan ei olekaan toista kohtaa, joka selvemmin olisi meidän käsitystämme vastaan. Tähän on kuitenkin annettavissa helppo ja yksinkertainen vastaus. Jos vain vastustajamme eivät tähän kuroisi omia käsityksiään tekojen ansioista, ei Jaakobin sanoihin liittyisi mitään hankaluutta. Mutta aina kun tekoja mainitaan, vastustajamme sepittelevät siihen lisäksi omia jumalattomia olettamuksiaan, että muka hyvillä teoillamme ansaitsemme syntien anteeksiantamuksen, että hyvät teot ovat sovitus ja hinta, jonka tähden Jumala sovitetaan meidän kanssamme, että hyvät teot voittavat synnin ja kuoleman kauhut ja että hyvät teot hyvyytensä tähden ovat Jumalan silmissä mieluisia eivätkä kaipaa armahtavaisuutta ja sovittajaa, Kristusta. Mitään tästä ei ole juolahtanut Jaakobin mieleenkään, mutta vastustajamme nyt kuitenkin puolustavat kaikkea tätä verhoten sen tähän Jaakobin lauseeseen.
Ensinnäkin on siis otettava huomioon, että tämä kohta puhuu enemmänkin vastustajiamme kuin meitä vastaan. Vastustajat nimittäin opettavat, että ihminen vanhurskautetaan rakkauden ja tekojen perusteella. Uskosta, jolla me otamme omaksemme Kristuksen, sovittajamme, he eivät puhu sanaakaan. Hehän suorastaan hylkäävät uskon eivätkä tee sitä ainoastaan lausunnoin ja kirjoituksin, vaan pyrkivät miekoin ja kuolemanrangaistuksin hävittämään kirkosta uskon. Kuinka paljon paremmin opettaakaan Jaakob, joka ei sivuuta uskoa eikä pane sen tilalle rakkautta, vaan säilyttää sen, jottei sovittaja, Kristus, jäisi sivuun vanhurskauttamisesta. Näinhän Paavalikin tekee, kun hän esittäessään kristillisen elämän ydintä liittää yhteen uskon ja rakkauden: "Käskyn päämäärä on rakkaus, joka tulee puhtaasta sydämestä ja hyvästä omastatunnosta ja vilpittömästä uskosta." (1 Tim. 1:5)
Toiseksi ilmaisee asiayhteyskin, että tässä on puhe uskoa seuraavista teoista, jotka osoittavat, ettei usko ole kuollut, vaan sydämessä elävä ja vaikuttava. Ei Jaakob siis ole ollut sitä mieltä, että me hyviä tekoja tekemällä ansaitsemme syntien anteeksiantamuksen ja armon. Hän nimittäin puhuu vanhurskautettujen teoista, ihmisten, jotka jo ovat sovitettuja ja otollisia ja ovat saaneet syntien anteeksiantamuksen. Näin ollen vastustajamme erehtyvät tämän kohdan nojalla päätellessään Jaakobin opettavan, että me hyvillä teoilla ansaitsemme syntien anteeksiantamuksen ja armon ja että meillä omien tekojemme ansiosta, ilman sovittajaamme Kristusta, on pääsy Isän tykö.
Kolmanneksi Jaakob on juuri edellä puhunut uudestisyntymisestä, joka tapahtuu evankeliumin kautta. Hänhän sanoo: (Jaak. 1:18) "Tahtonsa mukaan hän synnytti meidät totuuden sanalla, ollaksemme hänen luotujensa esikoiset." Sanoessaan meitä evankeliumista syntyneiksi hän opettaa, että me olemme uskon kautta uudestisyntyneitä ja vanhurskautettuja. Otammehan Kristuksesta lausutun lupauksen vastaan yksinomaan uskolla, siten että asetamme sen synnin ja kuoleman kauhujen vastaan. Ei Jaakob siis ole sitä mieltä, että me synnymme uudesti omien tekojemme kautta.
Sanotusta selviää, ettei Jaakob ole meitä vastaan. Nuhdellessaan laiskoja ja suruttomia kristittyjä, jotka kuvittelivat omaavansa uskon, vaikka olivat sitä vailla, hän erotti toisistaan kuolleen uskon ja elävän uskon. Kuolleeksi hän sanoo uskoa, joka ei tuota hyviä tekoja, eläväksi hän sanoo uskoa, joka tuottaa hyviä tekoja. Useasti olemme jo tehneet selkoa siitä, mitä me uskolla tarkoitamme. Emme me puhu joutavasta tiedosta, jollainen on perkeleilläkin, vaan sellaisesta uskosta, joka nousee omantunnon kauhuja vastaan sekä rohkaisee ja lohduttaa kauhun valtaan joutuneet sydämet. Tällainen usko ei ole mikään helppo asia, niin kuin vastustajat kuvittelevat, eikä ihmisen vallassa, vaan se on Jumalan voima, joka tekee meidät eläviksi ja jonka varassa me voitamme Perkeleen ja kuoleman. Niinhän Paavali sanoo Kolossalaiskirjeessä, että usko on tehokas Jumalan voimasta ja voittaa kuoleman: (Kol. 2:12) "Kasteessa te myös olette herätetyt uskon kautta, jossa Jumalan voima vaikuttaa." Koska tämä usko merkitsee uutta elämää, se ehdottomasti myös synnyttää uusia mielenliikkeitä ja tekoja. Sen tähden Jaakob on oikeassa väittäessään, ettei meitä vanhurskauta sellainen usko, joka on vailla tekoja. Mutta kun hän sanoo, että meidät vanhurskautetaan uskon ja tekojen kautta, hän ei varmastikaan väitä, että me synnymme uudesti tekojen kautta. Ei hän liioin sitä väitä, että Kristus on meidän sovittajamme osaksi, osaksi taas omat tekomme ovat meidän sovituksemme. Ei hän tässä kuvaile, miten vanhurskautus tapahtuu, vaan hän kuvailee, millaisia vanhurskautetut ovat sen jälkeen kun heistä on tullut vanhurskautettuja ja uudestisyntyneitä.
Vanhurskautus ei myöskään tässä tarkoita sitä, että jumalattomasta tehdään vanhurskas, vaan sitä, että hänet tuomioistuimessa julistetaan vanhurskaaksi. Sanotaanhan: (Room. 2:13) "Lain noudattajat vanhurskautetaan." Ei näissä sanoissa "lain noudattajat vanhurskautetaan" ole mitään hankalaa, ja sama käsitys meillä on myös Jaakobin sanoista: Ihmistä ei vanhurskauteta yksin uskosta, vaan myös teoista, koskapa vanhurskaiksi varmasti julistetaan ihmiset, joilla on usko ja hyvät teot. Sillä pyhissä, niin kuin olemme sanoneet, hyvät teot kuuluvat vanhurskauteen ja ovat otolliset uskon tähden. Jaakob puhuu nimittäin vain niistä teoista, joita usko tuottaa. Siitä ovat osoituksena hänen sanansa Aabrahamista: (Jaak. 2:21) "Usko vaikutti hänen tekojensa mukana." Tässä mielessä sanotaan: "Lain noudattajat vanhurskautetaan", toisin sanoen: vanhurskaiksi julistetaan ne, jotka sydämessään uskovat Jumalaan ja sitten tuottavat hyviä hedelmiä, jotka ovat uskon tähden otollisia ja ovat niin muodoin laintäyttämystä. Kun asia sanotaan näin yksinkertaisesti, ei siinä ole mitään vikaa. Vastustajat vain tärvelevät nämä sanat lisäilemällä niihin omia jumalattomia käsityksiään. Ei tästä voida päätellä, että teot ansaitsevat syntien anteeksiantamuksen, että teot uudestisynnyttävät sydämet, että teot merkitsevät sovitusta, että teot ovat otolliset ilman Kristusta, sovittajaa, eikä etteivät teot kaipaa Kristusta, sovittajaa. Jaakob ei väitä mitään tällaista, vaan vastustajamme vain julkeasti päättelevät siihen tapaan Jaakobin sanoihin nojautuen.
Erinäisiin muihinkin teoista puhuviin raamatunkohtiin he viittaavat meitä vastustaakseen. (Luuk. 6:37) "Antakaa anteeksi, niin teillekin anteeksi annetaan." (Jes. 58:7, 9) "Taita leipäsi isoavalle; silloin sinä rukoilet, ja Herra vastaa." (Dan. 4:24) "Kirvoita synnit itsestäsi almuilla." (Matt. 5:3) "Autuaita ovat hengellisesti köyhät, sillä heidän on taivasten valtakunta." Ja vielä: (Matt. 5:7) "Autuaita ovat laupiaat, sillä he saavat laupeuden." Ei näissäkään lauseissa olisi mitään hankaluutta, ellei vastustajamme niihin lisäilisi omiaan. Ne nimittäin sisältävät kaksi asiaa. Toinen on joko lain tai parannuksen saarnaaminen, jolla toisaalta paljastetaan pahantekijät, toisaalta käsketään tekemään hyvää. Toinen on lupaus, joka tulee sen lisäksi. Ei näihin lauseisiin ole jatkoksi kirjoitettu, että synnit annetaan anteeksi ilman uskoa tai että teot juuri merkitsevät sovitusta. Mutta aina kun lakia saarnataan, on pidettävä mielessä kaksi asiaa. Ensinnäkään lakia ei voida täyttää, ellemme ole uudestisyntyneet uskomalla Kristukseen, niin kuin Kristus sanoo: (Joh. 15:5) "Ilman minua ette voi mitään tehdä." Ja kun siten voidaan enintään suorittaa joitakin ulkonaisia tekoja, on toiseksi pidettävä mielessä tämä yleinen periaate, joka on koko lain oikea tulkinta: (Hebr. 11:6) "Ilman uskoa on mahdoton olla otollinen Jumalalle", ja pitäydyttävä evankeliumiin, siihen että meillä "Kristuksen kautta on pääsy Isän tykö." (Room. 5:2) Onhan varma asia, ettei meitä vanhurskauteta lain nojalla. Mihin muutoin tarvittaisiin Kristusta ja evankeliumia, jos pelkkä lain saarna riittäisi? Näin ollen ei riitä, että parannusta saarnattaessa vain saarnataan lakia eli sanaa, joka paljastaa synnit, koska laki saa aikaan vihaa. Se vain syyttää, se vain kauhistuttaa omiatuntoja. Omattunnot eivät koskaan rauhoitu, elleivät saa kuulla Jumalan ääntä, joka selvästi lupaa syntien anteeksiantamuksen. Siitä syystä on välttämätöntä, että lisäksi tulee evankeliumi, joka julistaa, että synnit annetaan anteeksi Kristuksen tähden ja että me Kristukseen uskomalla saamme osaksemme syntien anteeksiantamuksen. Jos vastustajamme, sulkevat Kristuksesta puhuvan evankeliumin parannussaarnan ulkopuolelle, on heitä täydellä syyllä pidettävä Kristuksen herjaajina.
Näin saarnaa profeetta Jesajakin parannusta. Ensimmäisessä luvussa hän sanoo: (Jes. 1:16-18) "Lakatkaa pahaa tekemästä; oppikaa tekemään hyvää, harrastakaa oikeutta, auttakaa sorrettua, hankkikaa orvolle oikeus, ajakaa lesken aisaa, ja niin tulkaa, käykäämme oikeutta keskenämme: vaikka teidän syntinne ovat veriruskeat, tulevat ne lumivalkeiksi." Näin profeetta sekä kehottaa parannukseen että lisää lupauksen. Typerää olisikin ollut tällaisessa yhteydessä ottaa puheeksi vain näitä tekoja, sorretun auttamista ja oikeuden hankkimista orvolle. Mutta alussa hän sanoo: "Lakatkaa pahaa tekemästä", millä sanoilla hän käy käsiksi sydämen jumalattomuuteen ja vaatii uskoa. Ei profeetta liioin sano kuulijoilleen, että he tekemällä mainittuja tekoja, sorrettua auttamalla ja orvolle oikeutta hankkimalla, voisivat ansaita syntien anteeksiantamuksen pelkän suorituksen nojalla, vaan hän käskee tekemään näitä tekoja, koska ne välttämättä kuuluvat uuteen elämään. Samalla hän kuitenkin tarkoittaa, että syntien anteeksiantamus otetaan vastaan uskolla, ja siitä syystä hän liittää tähän lupauksen.
Näin on ajateltava kaikista samantapaisista kohdista. Kristus saarnaa parannusta sanoessaan: (Luuk. 6:37) "Antakaa anteeksi", ja lisää lupauksen jatkaessaan: "niin teillekin anteeksi annetaan." Ei hän sitä sano, että me tällä teollamme, anteeksi antamalla, ulkonaisen suorituksen nojalla, niin kuin sanotaan, ansaitsemme syntien anteeksiantamuksen, vaan hän vaatii uutta elämää, joka varmasti on välttämätön. Samalla hän yhtä kaikki tarkoittaa sitä, että syntien anteeksiantamus otetaan uskolla vastaan. Samoin Jesajakin. Kun hän sanoo: "Taita isoavalle leipäsi", (Jes. 58:7) hän vaatii uutta elämää. Profeetta ei myöskään puhu tuosta yhdestä ainoasta teosta, vaan parannuksen kokonaisuudesta, niin kuin asiayhteys osoittaa. Yhtä kaikki hän samalla tarkoittaa, että syntien anteeksiantamus on otettava uskolla vastaan. Varma on tämä lause, eivätkä mitkään helvetin portit voi sitä kumota: parannussaarnaan ei riitä lain saarnaaminen, sillä laki saa aikaan vihaa ja se syyttää alati. Välttämätöntä on tähän lisätä evankeliumin saarna, koska me siten saamme lahjaksi syntien anteeksiantamuksen, jos uskomme, että synnit annetaan meille anteeksi Kristuksen tähden. Mihin muutoin olisi evankeliumia tarvittu? Mihin olisi Kristusta tarvittu? Tämä periaate on aina pidettävä silmien edessä, jotta voisimme sillä vastustaa niitä, jotka hylkäävät Kristuksen ja hävittävät evankeliumin ja sitten vääristelevät Raamattua ihmismielipiteiden mukaiseksi, niin että me muka voimme ostaa syntien anteeksiantamuksen omilla teoillamme.
Samoin on profeetta Danielin saarnasta löydettävä uskon vaatimus. Danielin tarkoitus ei ollut, että kuningas vain lahjoittelisi almuja, vaan hän tarkoittaa koko parannusta näillä sanoillaan: (Dan. 4:24) "Kirvoita synnit itsestäsi almulla", toisin sanoen: Kirvoita syntisi muuttamalla sydämesi ja tekosi. Mutta tähän vaaditaan myös uskoa. Daniel saarnaakin kuninkaalle paljon siitä ainoasta Jumalasta, jota Israel palvelee, eikä hän taivuta häntä vain jakelemaan almuja, vaan käännyttää hänet uskoon, mikä on paljon enemmän. Onhan meillä kuninkaan lausuma suurenmoinen tunnustus Israelin Jumalasta: (Dan. 3:29) "Ei ole muuta Jumalaa, joka niin voi pelastaa, kuin tämä." Näin ollen Danielin saarnassa on kaksi osaa. Toinen osa sisältää määräyksiä uudesta elämästä ja uuden elämän teoista. Toisessa osassa Daniel lupaa kuninkaalle syntien anteeksiantamuksen. Tämä jälkimmäinen, syntien anteeksiantamuksen lupaus, ei ole lain saarnaa, vaan se on todellinen profeetan ääni, evankeliumin ääni, ja Danielin tarkoitus oli, että se otetaan uskolla vastaan. Danielilla oli tiedossaan, ettei syntien anteeksiantamusta Kristuksessa ollut luvattu yksin israelilaisille, vaan myös kaikille pakanoille. Eihän hän muutoin olisi voinut luvata kuninkaalle syntien anteeksiantamusta. Ei ole ihmisen vallassa, varsinkaan synnin kauhistusten aikana, ilman Jumalan varmaa sanaa päätellä, että Jumala tahtoo tauota vihastaan. Ja Danielin sanat puhuvat hänen omalla kielellään vielä selkeämmin koko parannuksesta ja tuovat selkeämmin julki lupauksen: Kirvoita syntisi vanhurskaudella ja vääryytesi tekemällä hyvää köyhille. Nämä sanat ohjaavat koko parannukseen. Ensinnä ne käskevät tulemaan vanhurskaaksi ja sitten tekemään hyviä tekoja, puolustamaan kurjia vääryyttä vastaan, mikä oli kuninkaan velvollisuus. Vanhurskaus taas on sydämessä oleva usko. Mutta synneistä kirvoittaudutaan kääntymyksessä. Silloin toisin sanoen poistuu vastuu eli syyllisyys, koska kerran Jumala antaa anteeksi niille, jotka kääntyvät, niin kuin luemme (Hes. 18:21). Tästä ei ole tehtävä sitä päätelmää, että Jumala antaa anteeksi kääntymystä seuraavien tekojen tähden, almujen tähden. Hän antaa oman lupauksensa tähden anteeksi niille, jotka tarttuvat lupaukseen. Toisaalta siihen eivät tartu muut kuin ne, jotka todella uskovat ja uskon kautta voittavat synnin ja kuoleman. Näiden tulee uudestisynnyttyään (Matt. 3:8) "tehdä hedelmiä, jotka vastaavat kääntymystä", niin kuin Johannes Kastaja sanoo. Siispä on tähän lisättynä lupaus: (Dan. 4:24) "Katso, niin paranet rikkomuksistasi." Tässä kohdassa Hieronymus on lisännyt tekstiin epävarmuutta ilmaisevan sanan "ehkä", ja selityksissään hän vieläkin typerämmin väittää, että syntien anteeksiantamus on epävarma. Mutta meillä kyllä on muistissamme, että evankeliumin lupaus syntien anteeksiantamuksesta on varma. Onhan tämä selvää evankeliumin kumoamista, jos väitetään, ettei syntien anteeksiantamusta saa varmasti luvata. Jättäkäämme siis tässä kohden Hieronymus omaan arvoonsa! Ilmaiseehan muutoin ja sana kirvoittaminen lupausta. Sillä näet ilmaistaan, että syntien anteeksiantamus on mahdollinen ja että synnit voidaan kirvoittaa, toisin sanoen poistaa vastuu eli syyllisyys eli lepyttää Jumalan viha. Mutta vastustajamme sivuuttavat kaikkialla lupaukset, tuijottavat pelkästään käskyihin ja lisäävät ihmisten kuvitelman, että anteeksiantamus tulee meidän osaksemme tekojemme tähden, vaikkei tämäkään raamatunkohta sitä sano, se kun paljon ennemmin vaatii uskoa. Sillä missä ikinä on lupaus, siellä vaaditaan uskoa. Eihän lupausta voida ottaa vastaan muutoin kuin uskolla.
Teot kuitenkin vetävät puoleensa ihmisten huomion. Niitä ihmisjärki luonnostaan ihailee, ja koska se näkee vain teot, se ei käsitä uskoa eikä ota sitä huomioon. Siitä syystä se kuvittelee, että teot juuri ansaitsevat syntien anteeksiantamuksen ja vanhurskauttavat. Tämä lainomainen käsitys on luonnostaan ihmismieleen piintyneenä, eikä sitä voida siitä karistaa muutoin kuin Jumalasta lähtöisin olevalla opetuksella. Meidän ajatustapamme on semmoisista lihallisista käsityksistä palautettava noudattamaan Jumalan sanaa. Me näemme, että meille on tarjottu evankeliumi ja lupaus Kristuksesta. Milloin siis saarnataan lakia ja käsketään tekoihin, ei tule hylätä lupausta Kristuksesta. Siihen on päinvastoin ensiksi tartuttava, jotta voisimme tehdä hyviä tekoja ja jotta meidän tekomme voisivat kelvata Jumalalle, niin kuin Kristus sanoo: (Joh. 15:5) "Ilman minua te ette voi mitään tehdä." Jos siis Daniel olisi käyttänyt seuraavaa sanontaa: "Kirvoita synnit itsestäsi katumuksella", vastustajamme eivät kiinnittäisi tähän kohtaan huomiota. Mutta kun hän on selvästikin ilmaissut tämän aivan saman asian toisin sanoin, vastustajamme kankeavat nämä sanat armon ja uskon oppia vastaan, huolimatta siitä, että Daniel tahtoo pitää uskosta tiukasti kiinni. Vastauksemme Danielin sanojen johdosta kuuluu siis seuraavasti: Koska profeetta saarnaa katumusta, hän ei opeta yksinomaan tekoja, vaan myös uskoa, kuten tekstin kertomat tapahtumat osoittavat. Toiseksi, koska Daniel selvästi esittää lupauksen, hän ehdottomasti vaatii uskoa siihen, että Jumala antaa lahjaksi synnit anteeksi. Vaikka Daniel siis katumuksen yhteydessä mainitseekin tekoja, hän ei kuitenkaan sano, että me niillä teoilla ansaitsemme syntien anteeksiantamuksen. Daniel ei nimittäin puhu vain rangaistuksesta vapauttamisesta. Turhaan näet pyritään rangaistuksesta vapautumaan, ellei sydän ensinnä ole ottanut vastaan vapautusta syyllisyydestä. Jos taas vastustajamme käsittävät Danielin puhuvan vain rangaistuksesta vapauttamisesta, ei tästä raamatunkohdasta ole meille mitään haittaa, koska heidän on pakko tunnustaa, että sitä edeltävät synnit anteeksi antaminen ja lahjaksi tapahtuva vanhurskauttaminen. Myönnämmehän mekin sen, että rangaistuksia, joilla meitä kuritetaan, voidaan lievittää meidän rukouksillamme ja hyvillä teoillamme, sanalla sanoen koko katumuksellamme, näiden Paavalin sanojen mukaisesti: (1 Kor. 11:31) "Jos me tuomitsisimme itse itsemme, ei Herra meitä tuomitsisi", ja Jeremian: (Jer. 15:19) "Jos sinä käännyt, niin minä sinut käännän", ja Sakarjan: (Sak. 1:3) "Kääntykää minun tyköni, niin minä käännyn teidän tykönne." Vielä Psalmissa sanotaan: (Ps. 50:15) "Avuksesi huuda minua hädän päivänä."
Aina milloin tekoja ylistetään ja lakia saarnataan, meidän tulee pitäytyä tähän perussääntöön, ettei lakia voida täyttää ilman Kristusta. Sanoohan hän itse: (Joh. 15:5) "Ilman minua te ette voi mitään tehdä." Samoin sanotaan: (Hebr. 11:6) Ilman uskoa on mahdoton olla otollinen Jumalalle." Onhan vuorenvarmaa, ettei lain opin tarkoitus ole kumota evankeliumia eikä poistaa sovittajaa, Kristusta. Olkoot kirottuja nämä fariseukset, meidän vastustajamme, jotka tulkitsevat lakia siten, että antavat Kristuksen kunnian teoille, ne kun muka ovat sovitus ja ansaitsevat syntien anteeksiantamuksen. Johtopäätöksemme on siis, että tekoja kiitetään aina sillä perusteella, että ne ovat otolliset uskon tähden. Eiväthän teot ole otollisia ilman sovittajaa, Kristusta. Hänen kauttaan meillä on pääsy Isän tykö, ei tekojen kautta (Room. 5:2) ilman välimiestä, Kristusta. Kun siis sanotaan: "Jos tahdot päästä elämään sisälle, niin pidä käskyt", on asia ymmärrettävä siten, (Matt. 19:17) ettei käskyjä voida pitää ilman Kristusta eivätkä ne voi olla otollisia ilman Kristusta. Lisätäänhän kymmeneen käskyynkin mitä runsain lupaus, kun ensimmäisen käskyn jatkoksi sanotaan: (2 Moos. 20:6) "Minä teen laupeuden tuhansille, jotka minua rakastavat ja pitävät minun käskyni." Mutta tätä lakia ei voida täyttää ilman Kristusta. Alinomaan se näet syyttää ihmistä hänen omassatunnossaan siitä, että laki on täyttämättä, ja tästä syystä ihminen peloissaan pakenee lain tuomiota ja rangaistusta. Lakihan "saa aikaan vihaa". (Room. 4:15) Silloin vasta lakia täytetään, kun kuulemme, että Jumala Kristuksen tähden tekee sovinnon kanssamme, vaikkemme voikaan täyttää kaikkia lain vaatimuksia. Kun uskolla näin otetaan omaksi välimies, Kristus, silloin sydän saa rauhan ja alkaa rakastaa Jumalaa ja täyttää lakia. Ihminen tietää jo olevansa Jumalalle otollinen välimiehen Kristuksen tähden, vaikka alulla oleva lain täyttämys onkin vielä kaukana täydellisyydestä ja sangen epäpuhdas. Näin on ajateltava myös katumuksen saarnasta. Sillä vaikka skolastikot eivät käsitellessään oppia katumuksesta sanallakaan mainitse uskoa, ei vastustajistamme arvattavasti yksikään ole sentään niin raivopäinen, että kieltäisi synninpäästön olevan evankeliumin sanaa. Sitä paitsi synninpäästö on vastaanotettava uskolla, jotta kauhistunut omatunto siitä rohkaistuisi.
Niinpä siis katumuksen oppi vaatii välttämättä uskoa. Sehän ei vain anna määräyksiä uusista teoista, vaan se myös lupaa syntien anteeksiantamuksen. Syntien anteeksiantamusta taas ei muuten vastaanoteta kuin uskolla. Katumuksesta puhuvat raamatunkohdat on siis aina käsitettävä sillä tavoin, ettei niissä vaadita vain tekoja, vaan myös uskoa. Niinpä sanotaan (Matt. 6:14) : "Jos te annatte anteeksi ihmisille heidän rikkomuksensa, niin teidän taivaallinen Isänne myös antaa teille anteeksi." Tässä vaaditaan tekoa ja lisätään sitten syntien anteeksiantamuksen lupaus, joka ei kuitenkaan tule kenenkään osaksi jonkin teon tähden, vaan Kristuksen tähden, uskon kautta. Näin Raamattu todistaa muuallakin monin kohdin. (Ap.t. 10:43) "Hänestä kaikki profeetat todistavat, että jokainen, joka uskoo häneen, saa synnit anteeksi hänen nimensä kautta." Ja (1 Joh. 2:12): "Synnit annetaan teille anteeksi hänen nimensä tähden." (Ef. 1:7): "Jossa meillä on lunastus hänen verensä kautta, rikkomusten anteeksisaamiseksi." Mutta miksi luetella todistuksia! Tämähän juuri on varsinainen evankeliumin ääni, joka sanoo, että me saamme syntien anteeksiantamuksen uskolla, Kristuksen tähden, emme omien tekojemme tähden. Tämän evankeliumin äänen vastustajamme tahtovat tukahduttaa vääristelemällä raamatunkohtia, jotka puhuvat lain tai tekojen opista. Onhan kyllä niin, että katumuksen opissa vaaditaan tekoja, koska siinä varmasti vaaditaan uutta elämää. Mutta tähän vastustajamme tökerösti lisäävät, että me sellaisilla teoilla ansaitsemme syntien anteeksiantamuksen tai vanhurskautuksen. Totta kyllä on, että Kristus useasti liittää syntien anteeksiantamusta koskevan lupauksen hyviin tekoihin. Tätä hän ei kuitenkaan tee siinä mielessä, että selittäisi hyvät teot sovitukseksi, nämähän ovat sovituksen seurausta, vaan kahdesta muusta syystä. Toinen on se, että sovitusta on hyvien hedelmien välttämättä seurattava. Hän siis huomauttaa siitä, että katumus on ulkokultaisuutta ja teeskentelyä, jos sitä eivät seuraa hyvät hedelmät. Toinen syy on, että meidän kannaltamme tarvitaan näin suureen lupaukseen liittyviä ulkonaisia merkkejä, koska pelokas omatunto on monenlaisen rohkaisun tarpeessa. Juuri tällä tavoin kaste ja Herran ehtoollinen ovat merkkejä, jotka tavan takaa kehottavat, rohkaisevat ja vahvistavat pelokkaita yhä lujemmin uskomaan, että synnit annetaan heille anteeksi. Aivan sama lupaus on piirrettynä ja kuvattuna hyviin tekoihin, jotta nämä teot kehottaisivat meitä yhä lujemmin uskomaan. Toisaalta ne, jotka eivät harjoita hyviä tekoja, eivät kannusta itseään uskomaan, vaan halveksivat lupauksia. Mutta hurskaat ryhtyvät niihin ja iloitsevat siitä, että heillä on merkkejä ja todisteita näin suuresta lupauksesta. Siksipä he harjoittautuvatkin niissä. Samoin kuin siis Herran ehtoollinenkaan ei vanhurskauta ulkonaisen suorituksen nojalla, ilman uskoa, eivät myöskään almut vanhurskauta ilman uskoa, sen nojalla että ne annetaan.
Samalla tavalla on käsitettävä se, mitä Tobias puheessaan lausuu, 4. luvussa: Almu vapahtaa kaikesta synnistä ja kuolemasta. Emme tahdo leimata tätä liioittelevaksi puheentavaksi, vaikka se tuleekin siten käsittää, jottei se vähentäisi kunniaa Kristukselta, jolle nimenomaan kuuluu synnistä ja kuolemasta vapahtaminen. Sen sijaan meidän on taas palattava seuraamaan sitä sääntöä, jonka mukaan lain opista ei ole hyötyä ilman Kristusta. Jumalalle ovat siis otollisia sellaiset almut, jotka seuraavat sovitusta eli vanhurskautusta, eivät ne, jotka edeltävät sitä. Näin ollen almut eivät vapahda synnistä ja kuolemasta pelkästään antamisen nojalla. Kuten edellä olemme katumuksesta puhuessamme sanoneet, että meidän on yhdistettävä usko ja hedelmät, samoin on nyt tässä almuista sanottava, että uusi elämä kokonaisuutena pelastaa. Almut taas ovat sen uskon harjoitusta, joka vastaanottaa syntien anteeksiantamuksen ja voittaa kuoleman, kun usko yhä enemmän harjoittelee ja siten yhä voimistuu. Myönnämme senkin, että almut ansaitsevat paljon siunausta Jumalalta ja lieventävät rangaistuksia. Almujen ansiosta osaksemme tulee varjelus syntien ja kuoleman vaaroissa, niin kuin juuri edellä sanoimme puhuessamme katumuksesta kokonaisuutena. Jos tutustumme Tobiaan koko puheeseen, huomaamme, että siinäkin edellytetään uskoa ennen almuja: "Ajattele joka päivä Herraa, meidän Jumalaamme." Ja taas: "Kiitä aina Herraa Jumalaa ja pyydä häneltä, että hän ohjaisi sinun kulkuasi." Mutta tämähän on ominaista sille uskolle, josta me puhumme, uskolle joka tajuaa, että ihmisellä on laupeutensa tähden leppynyt Jumala ja joka tahtoo, että Jumala hänet vanhurskauttaa ja pyhittää ja hallitsee häntä. Mutta viehättävät vastustajamme poimivat typisteltyjä lauseita harhauttaakseen asiantuntemattomia. Sitten he sepittelevät jatkoksi niitä näitä omia käsityksiään. On siis vaadittava ehyitä raamatunkohtia. Onhan yleisten periaatteidenkin mukaan mielivaltaista tuomittaessa tai puolustauduttaessa nojautua johonkin irralliseen lainkohtaan ottamatta huomioon lakia kokonaisuutena. Jos raamatunkohdat esitetään ehyinä kokonaisuuksina, ne enimmäkseen selittyvät itsestään.
Typistettynä esitetään tämäkin Luukkaan kohta: "Antakaa almu, ja katso, kaikki on teille puhdasta." (Luuk. 11:41) Vastustajamme ovat umpikuuroja. Kuinka monta kertaa olemmekaan jo sanoneet, että lain saarnaan on lisättävä evankeliumi Kristuksesta, jonka tähden hyvät teot ovat otollisia! Yhtä kaikki he syrjäyttävät Kristuksen joka kohdassa ja opettavat, että vanhurskautus ansaitaan lain teoilla. Jos tämä Luukkaan kohta esitetään ehyenä kokonaisuutena, siitä käy ilmi, että uskoa vaaditaan. Kristus soimaa tässä fariseuksia, joiden mielestä alati toistuvat pesut tekivät heistä Jumalan edessä puhtaita, toisin sanoen vanhurskaita. Niinhän sanoo joku paavikin, että vesi, johon on sekoitettu suolaa, pyhittää ja puhdistaa kansan. Tähän liittyvä selitys sanoo sen puhdistavan vähäpätöisistä synneistä. Tämäntapaisia olivat fariseustenkin käsitykset, ja niitä Kristus soimaa asettaen tämän luulotellun puhdistuksen vastakohdaksi kaksinkertaisen puhtauden, sisäisen ja ulkonaisen. Hän käskee heitä puhdistumaan sisäisesti ja lisää sitten ulkonaisesta puhtaudesta nämä sanat: Antakaa almu liiastanne, niin kaikki on teille puhdasta. Vastustajamme soveltavat väärin yleistävän sanan "kaikki". Kristushan lisää tämän päätelmän koskemaan kumpaakin puolta: Silloin kaikki on oltava puhdasta, jos te olette sisäisesti puhtaat ja ulospäin toimien annatte almuja. Näin hän ilmaisee, että ulkonaisen puhtauden oikea piiri ovat Jumalan määräämät teot, eivät ihmisten perinnäissäännöt, sellaiset kuin sen ajan vesipesut ja äsken mainittu meidän aikamme jokapäiväinen vedenvihmonta, munkkien vaatetus, ruokien erottelu ja muu siihen verrattava ulkonainen meno. Vastustajamme kuitenkin tärvelevät tekstin ajatuksen, kun viisastellen katsovat yleistävän sanan "kaikki" tarkoittavan vain jälkiosaa: Kun annatte almuja, kaikki on oleva teille puhdasta. Kuitenkin Pietari on sanonut, että sydämet puhdistetaan uskolla. (Ap.t. 15:9) Jos tarkastelemme tätä raamatunkohtaa kokonaisuutena, sen sisältö on yhtäpitävä muun Raamatun kanssa. Jos näet sydämet on puhdistettu ja siihen vielä tulevat lisäksi ulospäin annetut almut, toisin sanoen rakkauden teot, silloin kaikki ovat puhtaat, eivät vain sisältä, vaan myös ulospäin. Miksi ei tätä Kristuksen saarnaa esitetä yhtenä kokonaisuutena? Nuhteet koostuvat siinä monesta osasta, joista toiset koskevat uskoa, toiset tekoja. Ei ole vilpitöntä lukemista se, että poimitaan kohtia, joissa neuvotaan tekoihin, mutta sivuutetaan uskosta puhuvat lauseet.
Lopuksi on lukijoille vielä huomautettava siitä, että vastustajamme huolehtivat hurskaista omistatunnoista kelvottomasti, kun opettavat, että syntien anteeksiantamus ansaitaan teoilla. Eihän se ihminen, joka teoilla keräilee anteeksiantamusta, voi tunnossaan päätellä, mikä teko Jumalaa tyydyttäisi. Siksi hän on aina ahtaalla ja päätyy mielessään milloin mihinkin yhä uusiin tekoihin ja jumalanpalveluksen muotoihin, kunnes ajautuu epätoivoon. Tämän ajatustavan Paavali esittää (Room. 4:14 s.) missä hän osoittaa, ettei vanhurskauden lupaus tule osaksemme omien tekojemme tähden, koska emme milloinkaan voisi päästä varmuuteen siitä, että meillä on lepytetty Jumala. Laki nimittäin on aina syyttämässä. Näin lupauskin olisi hyödytön ja epävarma. Tästä syystä Paavali päättelee, että syntien anteeksiantamuksen ja vanhurskauden lupaus saadaan uskolla eikä tekojen tähden. Tämä on hänen totuudenmukainen, yksinkertainen ja aito käsityksensä, ja siinä on hurskaille omilletunnoille tarjona verraton lohdutus. Siinä myös loistaa Kristuksen kirkkaus, hänen joka on annettu meille juuri sitä varten, että meillä hänen kauttansa olisi armo, vanhurskaus ja rauha.
Olemme tähän asti tarkastelleet tärkeimpiä niistä raamatunkohdista, joita vastapuoli esittää kumotakseen meidät ja todistaakseen, ettei usko vanhurskauta ja että me ansaitsemme syntien anteeksiantamuksen ja armon omilla teoillamme. Toivomme kuitenkin osoittaneemme hurskaille omilletunnoille kyllin selvästi, etteivät mainitut kohdat puhu meidän käsitystämme vastaan, että vastustajamme kierosti vääntelevät Raamatun sanoja omien mielipiteidensä tueksi, että he esittävät monia lauseita typistettyinä, että he sivuuttavat täysin selvät uskosta puhuvat lauseet ja poimivat Raamatusta vain tekoja koskevia kohtia, niitäkin vääristellen, että he joka paikassa Raamatun sanojen jatkoksi sepittelevät joitakin omia inhimillisiä käsityksiään ja että he lakia opettaessaan pimittävät Kristuksesta kertovan evankeliumin. Koko vastustajiemme oppi on osaksi ammennettu ihmisjärjen lähteestä, osaksi käsittää ainoastaan lain oppia, ei evankeliumin. Kaksi vanhurskautuksen tapaa he tuntevat: toinen on peräisin järjestä, toinen laista, ei evankeliumista eikä Kristusta koskevasta lupauksesta.
Edellistä vanhurskautuksen tapaa he edustavat silloin, kun opettavat, että ihmiset ansaitsevat armon milloin kohtuullisuuden, milloin arvollisuuden nojalla. Tämä tapa on järjen opin mukainen. Järki ei nimittäin näe ihmissydämen saastaisuutta, vaan luulee olevansa Jumalalle otollinen, kunhan tekee hyviä tekoja. Siitä syystä ihmiset ovatkin vaarojen uhatessa keksineet yhä uusia tekoja ja uusia jumalanpalvelusmenoja omantunnon kauhistuksia vastaan. Sekä pakanakansat että israelilaiset ovat uhranneet ihmisuhreja ja ryhtyneet moniin julmiin tekoihin lepyttääkseen Jumalan vihan. Myöhemmin keksittiin munkkikunnat. Nämä ovat kilpailleet keskenään sääntöjen ankaruudessa voittaakseen omantunnon kauhut ja torjuakseen Jumalan vihaa. Tämä vanhurskautuksen tapa voidaan ymmärtää ja sitä miten kuten noudattaakin, koska se on järjenmukainen ja pysyy kokonaan ulkonaisten tekojen piirissä. Tähän lajiin ovat nyt kanonisen oikeuden edustajat väkisin vääntäneet kirkolliset säännökset käsitettyään ne väärin. Ovathan isät laatineet ne aivan toiseen tarkoitukseen, eivät suinkaan sitä varten, että me noilla teoilla tavoittelisimme vanhurskautta, vaan jotta kirkossa ihmisten keskinäisen rauhan säilyttämiseksi vallitsisi jokin järjestys. Tätä vanhurskautuksen tapaa palvelemaan he ovat vääntäneet sakramentitkin, varsinkin messun, jonka avulla he tavoittelevat vanhurskautta, armoa ja pelastusta pelkästään sen toimittamisen perusteella.
Toista vanhurskautuksen tapaa esittävät skolastiset jumaluusoppineet opettaessaan, että me olemme vanhurskaita eräänlaisen perustilan nojalla, jonka Jumala meihin vuodattaa. Tämä perustila on rakkaus, ja sen avulla me sisäisesti ja ulkonaisesti täytämme Jumalan lakia, ja tämä laintäyttämys muka ansaitsee armon ja iankaikkisen elämän. Tämähän on silkkaa lain oppia. Onhan totta se, mitä laki sanoo: (5 Moos. 6:5) "Rakasta Herraa, sinun Jumalaasi jne." ja: (3 Moos. 19:18) "Rakasta lähimmäistäsi." Näin siis rakkaus on lain täyttämys.
Jokaisen kristityn on helppo huomata, ettei kumpikaan vanhurskauttamisen tapa jätä Kristukselle mitään sijaa. Kumpikin on siis hylättävä. Edellinen on julkijumalaton opettaessaan, että meidän tekomme ovat syntien sovitus. Jälkimmäistä tapaa haittaavat monet viat. Se ei opeta, että uudestisyntymiseen tarvitaan Kristusta. Se ei opeta, että vanhurskautus on syntien anteeksiantamus. Se ei opeta, että syntien anteeksiantamus tulee meidän osaksemme ennen meidän rakkauttamme, vaan siinä luulotellaan, että me itse saamme viriämään sen rakkauden toiminnon, jolla me sitten ansaitsemme syntien anteeksiantamuksen. Se ei opeta voittamaan synnin ja kuoleman kauhuja Kristukseen uskomalla. Siinä päinvastoin luulotellaan, että ihmiset voivat lähestyä Jumalaa oman laintäyttämyksensä turvin, ilman Kristusta, sovittajaa. Ja lopulta siinä luulotellaan, että pelkkä laintäyttämys ilman Kristusta, sovittajaa, on se vanhurskaus, joka ansaitsee armon ja iankaikkisen elämän, vaikka pyhätkin laintäyttämyksessään pääsevät vain heikkoon ja vaatimattomaan tulokseen.
Mutta jos nyt joku pysähtyy ajattelemaan, ettei evankeliumia ole suotta annettu maailmalle ja ettei Kristusta ole suotta luvattu ja annettu ja ettei hän suotta ole syntynyt, kärsinyt ja noussut kuolleista, hän huomaa helpostikin, ettei meitä vanhurskauteta järjen eikä lain perusteella. Meidän on näin ollen pakko olla vanhurskautuksen asiassa toisella kannalla kuin vastapuoli. Evankeliumi näet viittoo toiselle tielle. Se pakottaa turvautumaan vanhurskautuksessa Kristukseen. Se opettaa, että meillä hänen kauttansa on pääsy uskossa Isän tykö. Se opettaa, että meidän on Jumalan vihaa vastaan pantava hänet, välimiehemme ja sovittajamme. Ja vielä se opettaa, että Kristukseen uskomalla saadaan syntien anteeksiantamus ja sovitus ja voitetaan synnin ja kuoleman kauhut. Paavalikin sanoo, ettei vanhurskaus tullut lain nojalla, vaan lupauksen nojalla, sen lupauksen, jolla Isä on luvannut antaa anteeksi ja leppyä Kristuksen tähden. Tämä lupaus taas vastaanotetaan ainoastaan uskolla, niin kuin Paavali (Room. 4:13) todistaa. Yksin tämä usko vastaanottaa syntien anteeksiantamuksen, vanhurskauttaa ja uudestisynnyttää. Seurauksena ovat sitten rakkaus ja kaikki muut hyvät hedelmät. Näin me siis, sen mukaisesti mitä edellä olemme sanoneet, opetamme ihmisen tulevan vanhurskautetuksi silloin, kun katumussaarnan kauhistama omatunto rohkaistuu ja uskoo, että sillä Kristuksen tähden on leppynyt Jumala. Tämä usko luetaan Jumalan edessä vanhurskaudeksi, (Room. 4:3, 5). Ja kun sydän tällä tavoin rohkaistuu ja usko tekee sen eläväksi, se saa Pyhän Hengen, joka uudistaa meidät, niin että kykenemme täyttämään lakia, rakastamaan Jumalaa ja Jumalan sanaa, olemaan kuuliaiset Jumalalle ahdistusten kohdatessa, elämään siveästi, rakastamaan lähimmäistä jne. Ja vaikka nämä teot vielä ovatkin kaukana lain vaatimasta täydellisyydestä, ne kuitenkin ovat Jumalalle mieluisia sen uskon tähden, jonka kautta meidät luetaan vanhurskaiksi, koska uskomme, että meillä Kristuksen tähden on leppynyt Jumala. Tämähän on aivan selvää ja pitää yhtä evankeliumin kanssa; jolla on järki päässä, voi sen ymmärtää. Tältä pohjalta voidaan helposti ymmärtää, mistä syystä me katsomme, että juuri usko vanhurskauttaa, ei rakkaus, vaikkakin rakkaus seuraa uskoa, rakkaus kun on lain täyttämys. Paavalin opetus on, ettei meitä vanhurskauteta lain, vaan lupauksen nojalla, ja se vastaanotetaan yksin uskolla. Ei meillä myöskään ole pääsyä Isän tykö ilman välimiestä, Kristusta, emmekä me saa syntien anteeksiantamusta rakkautemme tähden, vaan Kristuksen tähden. Emmehän me liioin voi rakastaa vihastunutta Jumalaa, ja laki taas syyttää meitä yhtä mittaa ja kuvaa meille alituisesti Jumalan vihastuneeksi. On siis välttämätöntä, että me ensin uskolla otamme omaksemme lupauksen, että Isä Kristuksen tähden on leppynyt ja antaa anteeksi. Vasta sitten me alamme täyttää lakia. Meidän on siirrettävä silmämme kauas ihmisjärjestä, kauas Mooseksesta Kristukseen ja tajuttava, että Kristus on meille lahjoitettu, jotta meidät hänen tähtensä luettaisiin vanhurskaiksi. Lihassa ollessamme emme koskaan tyydytä lain vaatimuksia. Niinpä meitä ei luetakaan vanhurskaiksi lain tähden, vaan Kristuksen tähden, koska hänen ansionsa lahjoitetaan meille, jos uskomme häneen.
Jos nyt joku tarkoin harkitsee mainittuja perusteita: sitä, ettei meitä vanhurskauteta lain nojalla - koska yksikään ihminen ei luonnostaan kykene täyttämään Jumalan lakia eikä rakastamaan Jumalaa - vaan että meidät vanhurskautetaan lupauksen nojalla, jossa Kristuksen tähden on luvattuna sovitus, vanhurskaus ja iankaikkinen elämä, niin hän kyllä helposti käsittää, että me välttämättä katsomme juuri uskon vanhurskauttavan. Tarvitsee vain ajatella, ettei Kristusta ole suotta luvattu ja annettu eikä hän suotta syntynyt, kärsinyt ja noussut kuolleista ja ettei armonlupausta Kristuksesta ole suotta annettu heti maailman alusta, lain ohitse ja lain ulkopuolelle, ja edelleen sitä, että lupaus on uskolla otettava vastaan, niin kuin Johannes sanoo: (1 Joh. 5:10s.) "Joka ei usko Jumalaan, tekee hänet valhettelijaksi, koska hän ei usko sitä todistusta, jonka Jumala on todistanut Pojastansa. Ja tämä on se todistus: Jumala on antanut meille iankaikkisen elämän, ja tämä elämä on hänen Pojassansa. Jolla Poika on, sillä on elämä; jolla Jumalan Poikaa ei ole, sillä ei ole elämää." Ja Kristus sanoo: (Joh. 8:36) "Jos siis Poika tekee teidät vapaiksi, niin te tulette todellisesti vapaiksi." Ja Paavali sanoo: (Room. 5:2) "Hänen kauttaan olemme myös saaneet pääsyn Jumalan tykö", lisäten sanat "uskon kautta". Uskomalla Kristukseen siis vastaanotetaan syntien anteeksiantamuksen ja vanhurskauden lupaus. Järjen tai lain nojalla ei meitä vanhurskauteta Jumalan edessä.
Kaikki tämä on niin päivänselvää ja ilmeistä, että täytyy ihmetellä, millaisia raivopäitä vastustajamme oikein ovat, kun pitävät asiaa epävarmana. Todistus on täysin sitova: kun kerran meitä ei Jumalan edessä vanhurskauteta lain nojalla, vaan lupauksen nojalla, perustuu vanhurskautus välttämättä juuri uskoon. Mitä voidaan esittää tätä todistusta vastaan, jollei tahdota tehdä tyhjäksi koko evankeliumia ja hylätä Kristusta? Kristuksen kunnia tulee kirkkaammaksi, kun opetamme, että häneen on turvattava välimiehenä ja sovittajana. Hurskaat omattunnot näkevät, että tässä opissa heille tarjotaan runsas lohdutus, he kun saavat uskoa ja pitää varmana asiana sitä, että meillä on leppynyt Isä Kristuksen tähden, ei meidän itse osoittamamme vanhurskauden tähden, ja että Kristus auttaa meitä silti lakiakin täyttämään. Tämän näin suuren aarteen ryöstävät kirkolta vastustajamme tuomitessaan uskonvanhurskauden opin ja yrittäessään tehdä siitä lopun. Varokoot siis kaikki kunnon kristityt yhtymästä vastapuolen jumalattomiin tuumiin! Vastustajiemme oppi vanhurskautuksesta ei sisällä mitään mainintaa Kristuksesta eikä siitä, että meidän tulee turvautua häneen Jumalan vihaa vastaan, ikään kuin me muka itse voisimme rakkaudellamme voittaa Jumalan vihan tai rakastaa vihastunutta Jumalaa. Kaiken tämän lisäksi omattunnot jätetään epävarmuuden tilaan. Jos kristittyjen näet tulee ajatella, että heillä on leppynyt Jumala sen tähden, että he rakastavat ja täyttävät lakia, heidän on pakko aina epäillä, onko heillä leppynyt Jumala, koska he joko eivät ensinkään voi huomata tuota rakkauttansa, niin kuin vastustajammekin myöntävät, tai ainakin ovat selvillä sen vähäpätöisyydestä ja paljon useammin huomaavat olevansa vihoissaan Jumalan tuomion johdolla, hän kun ankarasti koettelee meitä ihmisiä monilla hirvittävillä onnettomuuksilla, tämän elämän huolilla, iankaikkisen vihan kauhuilla jne. Milloin siis omatunto löytää levon, milloinka saa rauhan? Milloinka se alkaa rakastaa Jumalaa näiden epäilysten ja kauhujen keskellä? Mitä muuta tämä lain oppi on kuin epätoivon oppia? Niin, astukoon esiin joku vastapuolelta opettamaan meille tätä rakkautta ja osoittamaan, miten hän itse rakastaa Jumalaa. Mutta eiväthän he edes tajua, mitä puhuvat, heistä vain kajahtaa kuin seinästä sana rakkaus, jota he eivät ymmärrä. Siinä määrin sekava ja hämärä on heidän oppinsa. Kristuksen kunnian se siirtää ihmisteoille ja omattunnot se saattaa joko ylvästelyyn tai epätoivoon. Me sen sijaan toivomme, että hurskaiden kristittyjen on helppo käsittää meidän oppimme. Toivomme myös sen tuovan kauhistuneille omilletunnoille lempeää ja terveellistä lohdutusta. Tosin vastustajamme ilkeämielisesti sanovat, että monilla jumalattomilla, jopa perkeleilläkin on usko. Me olemme kuitenkin jo monesti huomauttaneet siitä, että me puhumme uskosta Kristukseen, toisin sanoen uskosta syntien anteeksiantamukseen, siitä uskosta, joka totuudessa ja sydämestä suostuu armonlupukseen. Tämä usko ei synny ihmissydämessä ilman ankaraa kamppailua. Ihmiset, joilla on järki päässä, pystyvät helpostikin arvioimaan, että sellainen usko, joka uskoo Jumalan ottavan meidät lukuun, antavan meille anteeksi ja kuulevan meitä, on jotakin yliluonnollista. Eihän ihmismieli omassa varassaan kykene Jumalasta mitään tällaista ajattelemaan. Näin ollen ei jumalattomissa ihmisissä eikä perkeleissä voi olla sitä uskoa, josta me puhumme.
Jos nyt vielä joku viisastelija ilkeämielisesti huomauttaisi siitä, että vanhurskaus kuuluu tahdon piiriin ja ettei sitä tästä syystä voida katsoa uskon asiaksi, koska uskossa on kysymys ymmärryksestä, on tähän helppo vastata. Myöntäähän heidän oma kouluviisautensakin sen, että tahto hallitsee ymmärrystä, niin että se suostuu Jumalan sanaan. Me sanomme asia vielä selvemmin: Samoin kuin synnin ja kuoleman kauhut eivät ole vain ymmärryksen piiriin kuuluvia ajatuksia, vaan samalla Jumalan tuomiota pakenevan tahdon hirvittäviä liikkeitä, samoin ei uskokaan ole vain järjen tietoa, vaan myös tahdon luottamusta, toisin sanoen, että halutaan sitä, minkä lupaus tarjoaa, nimittäin sovitusta ja syntien anteeksiantamusta, ja otetaan se vastaan. Tällä tavoin Raamattu käyttää sanaa "usko", mistä osoituksena on tämä Paavalin lause: (Room. 5:1) "Koska me siis olemme uskosta vanhurskautetut, meillä on rauha Jumalan kanssa." Tässä kohdassa "vanhurskautus" taas liittyy oikeudelliseen kielenkäyttöön ja merkitsee sen mukaisesti syyllisen vapauttamista ja vanhurskaaksi julistamista, kuitenkin toisen henkilön, nimittäin Kristuksen vanhurskauden tähden. Tästä vieraasta vanhurskaudesta meidät tehdään osallisiksi uskon kautta. Ja koska meidän vanhurskautemme tässä kohdassa merkitsee vieraan vanhurskauden lukemista meidän hyväksemme, on vanhurskaudesta tässä puhuttava toisella tavalla kuin filosofiassa tai oikeudessa, kun vaaditaan omin teoin osoitettavaa vanhurskautta, mikä varmasti kuuluu tahdon piiriin. Niinpä Paavali sanoo (1 Kor. 1:30) "Hänestä on teidän olemisenne Kristuksessa Jeesuksessa, joka on tullut meille viisaudeksi Jumalalta, vanhurskaudeksi ja pyhitykseksi ja lunastukseksi." Ja (2 Kor. 5:21): "Sen, joka ei synnistä tiennyt, hän meidän tähtemme teki synniksi, että me hänessä tulisimme Jumalan vanhurskaudeksi." Mutta koska Kristuksen vanhurskaus lahjoitetaan meille uskon kautta, usko on meissä olevaa vanhurskautta hyväksilukemisen nojalla, toisin sanoen se on jotakin, jonka avulla meistä tulee Jumalalle otollisia hänen hyväksilukemisensa ja säätämyksensä kautta, niin kuin Paavali sanoo: (Room. 4:3, 5) "Usko luetaan vanhurskaudeksi." Kuitenkin on muutamien tähden, jotka tahtovat saivarrella, sanottava kaikkien taiteen sääntöjen mukaisesti näin: "Usko on täydellä syyllä vanhurskautta, koska se on evankeliumia kohtaan osoitettua kuuliaisuutta." Onhan tunnettua, että kuuliaisuus korkeammassa asemassa olevan käskylle on yksi laji sitä oikeudenmukaisuutta eli vanhurskautta, joka antaa kullekin mitä hänelle kuuluu. Ja tämä evankeliumia kohtaan osoitettu kuuliaisuus luetaan vanhurskaudeksi siinä määrin, että hyvät teot eli lakia kohtaan osoitettu kuuliaisuus ovat otollisia pelkästään tämän kuuliaisuuden tähden, koska me juuri sillä otamme omaksemme sovittajan, Kristuksen. Emmehän me täytä lain vaatimuksia, mutta se annetaan meille anteeksi Kristuksen tähden, niin kuin Paavali sanoo: (Room. 8:1) "Ei nyt siis ole mitään kadotustuomiota niille, jotka Kristuksessa Jeesuksessa ovat jne." Tämä usko antaa Jumalalle kunnian, se antaa Jumalalle sen, mikä hänelle kuuluu, juuri siten, että ottaa kuuliaisena vastaan lupaukset. Näinhän Paavalikin sanoo (Room. 4:20): "Jumalan lupausta Aabraham ei epäuskossa epäillyt, vaan pysyi vahvana uskossa, antaen kunnian Jumalalle." Siten evankeliumin mukainen λατρεία eli jumalanpalvelus on hyvien lahjojen vastaanottamista Jumalalta; lain mukainen jumalanpalvelus sitä vaston on meidän omien lahjojemme tarjoamista ja antamista Jumalalle. Emme me kuitenkaan voi Jumalalle mitään tarjota ennen kuin olemme sovitetut hänen kanssaan ja uudesti syntyneet. Ylen suuri lohdutus sisältyy tähän opinkohtaan, jonka mukaan ensisijainen evankeliumin mukainen jumalanpalvelus on sitä, että haluamme Jumalalta vastaanottaa syntien anteeksiantamuksen, armon ja vanhurskauden. Tästä palveluksesta Kristus sanoo (Joh. 6:40): "Minun Isäni, minun lähettäjäni tahto on se, että jokaisella, joka näkee Pojan ja uskoo häneen, on iankaikkinen elämä." Ja Isän sana kuuluu: (Matt. 17:5) "Tämä on minun rakas Poikani, johon minä olen mielistynyt; kuulkaa häntä."
Vastustajamme puhuvat lakia kohtaan osoitettavasta kuuliaisuudesta, he eivät puhu evankeliumia kohtaan osoitettavasta kuuliaisuudesta. Kuitenkaan me emme voi olla kuuliaisia laille, jollemme ole evankeliumin kautta uudestisyntyneet. Emmehän me kykene rakastamaan Jumalaa ennen kuin olemme ottaneet vastaan syntien anteeksiantamuksen. Sillä niin kauan kuin tunnemme hänen olevan meille vihoissaan, ihmisluonto pakenee hänen vihaansa ja tuomiotansa. Joku voi ivallisesti tehdä vielä tämänkin huomautuksen: Jos usko on se, mikä haluaa sitä, mikä lupauksessa tarjotaan, näyttävät sekaantuvan toisiinsa rakkauden perustila, usko ja toivo; toivohan juuri odottaa sitä, mikä on luvattu. Vastaamme tähän, ettei näitä mielenliikkeitä todellisuudessa voida väkinäisesti irrottaa toisistaan sillä tavoin, kuin niitä oppineet turhanaikaisin määritelmin erittelevät. Sanotaanhan Hebrealaiskirjeessäkin, että (Hebr. 11:1) usko on sen odottamista, mitä toivotaan. Mutta jos nyt joku tahtoo, että asiat pidetään erillään, me sanomme, että toivon kohteena on varsinaisesti se, mitä tulevaisuudessa tapahtuu, mutta usko kohdistuu sekä tuleviin että nykyisiin asioihin, ja se ottaa nykyhetkellä vastaan syntien anteeksiantamuksen, joka lupauksessa on tarjottu.
Sanotun perusteella voidaan toivoaksemme kyllin hyvin käsittää toisaalta uskon olemus, toisaalta se, että meidän on pakko ajatella, että meidät vanhurskautetaan, sovitetaan ja uudestisynnytetään uskon kautta, jos kerran tahdomme opettaa evankeliumin vanhurskautta emmekä lain vanhurskautta. Sillä ne, jotka opettavat meidän tulevan vanhurskaiksi rakkauden nojalla, opettavat lain vanhurskautta eivätkä opeta turvaamaan Kristukseen välimiehenä vanhurskautuksessa. Tämä kaikki on päivänselvää sen perusteella, että me emme voita synnin ja kuoleman kauhuja rakkaudella, vaan uskolla, ja ettemme me voi asettaa omaa rakkauttamme ja laintäyttämystämme Jumalan vihaa vastaan. Sanoohan Paavali: (Room. 5:2) "Kristuksen kautta me olemme saaneet pääsyn Jumalan tykö uskon kautta." Tätä lausetta me jankutamme sen selkeyden tähden. Se luo kirkasta valoa siihen, mistä tässä koko meidän asiassamme oikeastaan on kysymys, ja kun siihen tarkoin perehdytään, siitä saadaan selvyyttä asiaan ja lohdusta vilpittömille kristityille. Onkin hyödyllistä pitää sitä esillä ja silmien edessä, ei van siitä syystä, että voisimme sillä torjua vastapuolen opin - he kun opettavat, että Jumalan tykö ei päästä uskolla, vaan rakkaudella ja ansioilla ilman Kristusta, välimiestä - vaan myös siitä syystä, että se auttaisi meitä rohkaistumaan, kun joudumme pelon valtaan, ja panemaan uskon harjoitukseen. Onhan sekin aivan ilmeistä, ettemme ilman Kristuksen apua pysty lakia täyttämään, niin kuin hän (Joh. 15:5) itse sanoo: "Ilman minua te ette voi mitään tehdä." Meidän sydämemme täytyy siis uskon kautta uudestisyntyä ennen kuin voimme lakia täyttää.
Tältä pohjalta voidaan käsittää sekin, miksi me torjumme vastustajiemme opin arvollisuusansiosta. Asia on varsin helppo ratkaista siitä syystä, että he eivät lainkaan mainitse uskoa, sitä että me uskon kautta Kristuksen tähden olemme otolliset, vaan kuvittelevat, että hyvät teot, jotka on tehty tuon mainitun rakkauden perustilan varassa, ovat riittävä vanhurskaus, joka sinänsä kelpaa Jumalalle, ja ansaitsee iankaikkisen elämän ilman että Kristusta lainkaan tarvitaan välimieheksi. Eikö tässä aivan selvästi siirretä Kristuksen kunnia meidän teoillemme, koskapa me olemme otolliset omien tekojemme tähden, emme Kristuksen tähden? Tässähän riistetään Kristukselta välimiehen kunnia. Hän on välimies kaiken aikaa eikä vain vanhurskautuksen alkuvaiheessa. Ja Paavali sanoo, (Gal. 2:17) että jos Kristuksessa vanhurskautettu haluaa jälkeenpäin etsiä vanhurskautta muualta, hän tekee Kristuksesta synnin palvelijan, kun ei katso hänen vanhurskauttavan täydelleen. Ja kerran mielettömältä kuulostaa se vastapuolen oppi, että hyvät teot ansaitsevat armon arvollisuuden nojalla, ikään kuin vanhurskautuksen päästyä alulle olisi siinä tapauksessa, että omatunto joskus joutuu pelon valtaan, etsittävä armoa hyvästä teosta eikä Kristukseen uskomalla.
Toiseksi. Vastustajiemme oppi jättää omattunnot epävarmuuden tilaan, niin ettemme milloinkaan voi saavuttaa pysyvää rauhaa, koska laki lakkaamatta syyttää meitä, hyviä tekoja tehdessämmekin. Ainahan liha himoitsee Henkeä vastaan. (Gal. 5:17) Miten siis voisi omatunto uskoa vailla nauttia rauhaa näissä oloissa, jos se luulee, että ihmisen on alettava kelvata Jumalalle omien tekojensa tähden, ei Kristuksen tähden. Minkä teon se voi löytää sen vertaisen, että sillä varmasti ansaitaan iankaikkinen elämä - jos nyt kerran toivo on perustettava ansioiden varaan. Näitä epäilyksiä vastustaakseen Paavali sanoo: (Room. 5:1) "Koska me siis olemme uskosta vanhurskautetut, niin meillä on rauha." Meidän tulee varmasti päätellä, että meille Kristuksen tähden lahjoitetaan vanhurskaus ja iankaikkinen elämä. Ja Aabrahamista hän sanoo: (Room. 4:18) Hän uskoi toivoen, vaikka ei toivoa ollut.
Kolmanneksi. Miten omatunto voi tietää, milloin jokin teko on tehty halukkaasti tuon mainitun rakkauden perustilan vaikutuksesta, niin että se voi päätellä ansaitsevansa armon arvollisuuden nojalla? Onhan koko tämä erittely, jonka mukaan ihmisten ansiollisuus perustuu toisessa tapauksessa kohtuullisuussyihin, toisessa taas arvollisuuteen, laadittu vain Raamatun kiertämiseksi. Olemmehan jo edellä sanoneet, ettei se, mitä teon tekijällä on mielessään, ratkaise, mihin lajiin ansiot kuuluvat. Suruttomat teeskentelijät ovat siinä käsityksessä, että heidän tekonsa ovat ilman muuta sen arvoisia, että heidät niiden perusteella luetaan vanhurskaiksi. Arat omattunnot sitä vastoin epäilevät kaikkia tekojaan ja etsivät siitä syystä yhä uusia. Tätähän kohtuussyiden perusteella ansioituminen merkitsee: ollaan epäilyksissä, tehdään tekoja vailla uskoa ja lopuksi joudutaan epätoivoon. Kaiken kaikkiaan: se mitä vastapuoli tästä asiasta opettaa, on kaikki täynnä harhaa ja vaaroja.
Neljänneksi. Koko kirkko tunnustaa, että iankaikkinen elämä tulee meidän osaksemme Jumalan laupeuden tähden. Näinhän Augustinuskin sanoo kirjassaan De gratia et libero arbitrio puhuessaan niistä teoista, joita pyhät tekevät vanhurskaututksensa jälkeen: "Jumala ei päästä meitä sisälle iankaikkiseen elämään meidän omien ansioidemme nojalla, vaan armahtavaisuutensa tähden." Tunnustustensa 9. kirjassa hän sanoo: "Voi ihmisten elämää, oli se miten kiitettävää tahansa, jos sitä arvioidaan ottamatta huomioon Jumalan armahtavaisuutta." Ja Cyprianus sanoo Herran rukousta selittäessään: "Sitä varten, ettei kukaan muka viattomana olisi tyytyväinen itseensä ja itseään korottaessaan painuisi yhä syvemmälle kadotukseen, annetaan tässä, kun käsketään joka päivä rukoilla syntien anteeksiantamusta, opetus siitä, että me teemme syntiä joka päivä. Mutta onhan tämä asia tuttu, ja sitä tukevat lukuisat ja selkeät Raamatun ja kirkkoisien todistukset. Yhdestä suusta nämä kuuluttavat, että me, vaikka meillä hyviä tekoja onkin, kuitenkin juuri niitä tehdessämme olemme Jumalan armahtavaisuuden varassa. Usko katsoo tähän armahtavaisuuteen, ja näin me saamme rohkeutta ja lohtua. Se vika siis on vastustajiemme opetuksessa, että he korostavat ansioiden merkitystä siten, etteivät sanaakaan sen lisäksi mainitse uskosta, joka tarttuu armahtavaisuuteen. Samoin kuin yllä sanoimme, että lupaus ja usko vastaavat toisiaan eikä lupaukseen voida tarttua muutoin kuin uskolla, sanomme nyt tässäkin, että luvattu armahtavaisuus vaatii vastaavasti uskoa eikä siihen voida tarttua muutoin kuin uskolla. Me olemme siis oikeassa hylätessämme opin arvollisuusansiosta, koska siihen ei sisälly mitään opetusta vanhurskauttavasta uskosta ja koska se himmentää välimiehemme Kristuksen kunniaa ja virkaa. On myös väärin katsoa meidän opettavan tästä asiasta uutuuksia, kun kerran kirkon isät ovat selvästi opettaneet, että me hyviä tekoja tehdessämmekin olemme Jumalan armahtavaisuuden varassa.
Raamattukin toistaa ehtimiseen tätä samaa asiaa. Psalmissa sanotaan: (Ps. 143:2) "Älä käy tuomiolle palvelijasi kanssa, sillä ei yksikään elävä ole vanhurskas sinun edessäsi." Tämä sana riistää kerta kaikkiaan vanhurskauden kunnian kaikilta, vieläpä pyhiltä ja Jumalan palvelijoiltakin, jos on niin, ettei Jumala anna anteeksi, vaan tuomitsee heidän sydämensä ja syyttää sitä. Sillä kun Daavid toisaalla kerskailee vanhurskaudestaan, hän puhuu puolustuksekseen Jumalan sanan vainoojia vastaan. Hän ei silloin puhu henkilökohtaisesta nuhteettomuudestaan, vaan rukoilee, että Jumala puolustaisi omaa asiaansa ja kunniaansa, kuten: (Ps. 7:9) "Auta minut oikeuteeni, Herra, minun vanhurskauteni ja viattomuuteni mukaan." Ps. 130:3 hän taas sanoo, ettei kukaan voi kestää Jumalan tuomiota, jos Jumala pitää mielessään meidän syntimme: "Jos sinä, Herra, pidät mielessäsi synnit, Herra, kuka silloin kestää?" Ja (Job 9:28): "Minä kauhistuin kaikkia tekojani", edelleen: (Job 9:30s.) "Jos vaikka lumessa peseytyisin ja puhdistaisin käteni lipeällä, silloinkin sinä upottaisit minut likakuoppaan." Sananl. 20:9: "Kuka voi sanoa: 'Puhdas on sydämeni, olen puhdas synnistäni'?" 1 Joh. 1:8 sanotaan: "Jos me sanomme, ettei meillä ole syntiä, me eksytämme itsemme, ja totuus ei ole meissä" jne. Herran rukouksessa (Matt. 6:12) taas pyhät anovat syntien anteeksiantamusta. Pyhilläkin on siis syntejä. 4 Moos. 14:18 sanotaan, ettei viatonkaan ole oleva viaton. 5 Moos. 4:24 sanotaan: "Sinun Jumalasi on kuluttava tuli." Ja Sakarja sanoo: (Sak. 2:13) "Vaiti Herran edessä, kaikki liha!" Jesaja sanoo: (Jes. 40:6s.) "Kaikki liha on kuin ruoho, ja kaikki sen kauneus kuin kedon kukkanen: ruoho kuivuu, kukkanen lakastuu, kun Herran henkäys puhaltaa siihen", toisin sanoen liha ja lihan vanhurskaus eivät voi kestää Jumalan tuomiota. Joona sanoo 2. luvussa: (Joona. 2:9) "Turhaan ne luottavat valheeseen, jotka hylkäävät laupeuden", toisin sanoen: Turha on kaikki luottamus paitsi se, joka pannaan laupeuteen. Laupeus meidät pelastaa, omat ansiomme, omat yrityksemme eivät meitä pelasta. Siksi Danielkin rukoilee 9. luvussa: (Dan. 9:18s.) "Me annamme rukouksiemme langeta sinun eteesi, emme omaan vanhurskauteemme, vaan sinun suureen armoosi luottaen. Herra, kuule, Herra, anna anteeksi, Herra, huomaa ja tee tekosi itsesi tähden, älä viivyttele, minun Jumalani; sillä sinun kaupunkisi ja sinun kansasi ovat sinun nimiisi otetut." Tällä tavoin Daniel opettaa meitä rukouksessa tarttumaan laupeuteen, toisin sanoen lujasti luottamaan Jumalan laupeuteen eikä perustamaan luottamustamme Jumalan edessä omiin tekoihimme. Ihmetellen kysymme, mitä vastustajamme mahtavat rukoillessaan puhella, jos nyt nuo maallismieliset ihmiset yleensäkään Jumalalta mitään anovat. Jos he sanovat olevansa ansiollisia, heillä kun on rakkaus ja hyviä tekoja, ja jos he vaativat itselleen armoa kuin saatavaa ikään, he rukoilevat juuri samoin kuin Luukkaan 18. luvun (Luuk. 18:11) fariseus: "En minä ole niin kuin muut ihmiset." Tällainen rukous, joka nojautuu omaan vanhurskauteen eikä Jumalan laupeuteen, loukkaa Kristusta, joka meidän ylimmäisenä pappinamme rukoilee meidän puolestamme. Silloin me siis rukoillessamme luotamme Jumalan laupeuteen, kun me uskomme, että hän kuulee meitä Kristuksen, ylimmäisen pappimme tähden, niin kuin hän itse sanoo: (Joh. 14:13) "Mitä hyvänsä te anotte Isältä minun nimessäni, sen hän antaa teille." Hän sanoo "minun nimessäni", koska me emme voi lähestyä Isää ilman tätä ylimmäistä pappia.
Tähän yhteyteen kuuluu myös Kristuksen sana (Luuk. 17:10): "Kun olette tehneet kaiken, mitä teidän on käsketty tehdä, sanokaa: 'Me olemme hyödyttömiä palvelijoita.'"13 Nämä sanat ilmaisevat selvästi, että Jumala pelastaa laupeutensa ja lupauksensa tähden, eikä siksi, että hän olisi meidän tekojemme ansion tähden velvollinen niin tekemään. Mutta tässä kohden vastustajat kummasti pilailevat Kristuksen sanoilla. Ensinnä he tekevät sen tempun, joka kulkee nimellä ἀντιστρέφον, ja kääntävät sanat meitä vastaan. Pikemminkin, he sanovat, sanat voisivat kuulua: "Jos olette uskoneet kaiken, sanokaa: 'Me olemme hyödyttömiä palvelijoita.'" Sitten he jatkavat, että teot ovat Jumalalle hyödyttömiä, mutta meille ne eivät ole hyödyttömiä. Katsokaahan, mitä iloa vastustajillemme tuottaa lapsellinen viisastelu! Vaikkakaan tämä hölynpöly ei ole sen arvoista, että se kannattaisi kumota, vastaamme siihen yhtä kaikki muutamalla sanalla. ἀντιστρέφον on virheellinen. Ensiksikin vastustajamme erehtyvät "usko"-sanaa käyttäessään. Jos se meidän kielenkäytössämme merkitsisi sitä historiallista tietoa, joka jumalattomilla ihmisillä ja perkeleilläkin on, vastustajat aivan oikein päättelisivät uskon hyödyttömäksi sanoessaan: "Kun olette kaiken uskoneet, sanokaa: 'Me olemme hyödyttömiä palvelijoita.'" Mutta mepä emme puhukaan historian tiedosta, vaan luottamuksesta Jumalan lupaukseen ja laupeuteen. Juuri luottaessamme lupaukseen me tunnustamme olevamme hyödyttömiä palvelijoita, sillä tämä tunnustus, että omat tekomme ovat ansiottomia, on suorastaan uskon ääni, kuten käy ilmi juuri yllä mainitsemastamme Danielin esimerkistä: (Dan. 9:18) "Me emme anna rukouksiemme langeta sinun eteesi omaan vanhurskauteemme luottaen jne." Uskohan meidät pelastaa, koska se tarttuu laupeuteen eli armonlupaukseen, vaikkakin omat tekomme ovat ansiottomat. Näin käsitettynä ei meitä lainkaan vahingoita tuo ἀντιστρέφον: "Kun olette uskoneet kaiken, sanokaa: 'Me olemme hyödyttömiä palvelijoita'", siinä mielessä nimittäin, että meidän tekomme ovat ansiottomia. Mehän opetamme yhdessä koko kirkon kanssa, että me pelastumme laupeuden varassa. Mutta jos he tahtovat päätellä seuraavasti: Jos pätee: "kun olet kaiken tehnyt älä luota tekoihisi", pätee myös: "kun olet kaiken uskonut, älä luota Jumalan lupaukseen." Me vastaamme: Näillä lauseilla ei ole tekemistä toistensa kanssa, sillä ne ovat aivan erilaiset. Edellisessä ja jälkimmäisessä esilauseessa on kysymys erilaisista asioista ja erilaisista luottamuksen kohteista. Edellisessä "luottaminen" merkitsee luottamusta omiin tekoihimme. Jälkimmäisessä "luottaminen" merkitsee luottamusta Jumalan lupaukseen. Kristus kyllä hylkää luottamuksen omiin tekoihimme, mutta hän ei tuomitse luottamusta omaan lupaukseensa. Hän ei tahdo meidän menettävän toivoamme Jumalan armosta ja laupeudesta. Hän julistaa meidän tekomme ansiottomiksi, mutta hän ei väitä hyödyttömäksi lupausta, joka lahjaksi tarjoaa laupeuden. Tähän sopii erinomaisesti Ambrosiuksen sana: "Armo on tunnettava, mutta luonnostammekin meidän on oltava selvillä." Armonlupaukseen meidän on luotettava, ei omaan luontoomme. Mutta vastustajat menettelevät tässä tapansa mukaan ja vääntävät uskon tueksi annetut lauseet puhumaan uskon oppia vastaan. Viisastelkoot meidän puolestamme kouluissaan näistä visaisista kysymyksistä. Aivan lapsellista näsäviisautta on, kun he tulkitsevat palvelijat hyödyttömiksi, koska teot muka ovat Jumalalle hyödyttömiä, mutta meille hyödyllisiä. Mutta Kristus puhuu sellaisesta "hyödyllisyydestä" eli ansiosta, jonka perusteella Jumala olisi meille armon velkaa. Yhtä kaikki on tässä kohden joutavaa väitellä ansiollisuudesta tai ansiottomuudesta. Tarkoitetaanhan hyödyttömillä palvelijoilla tässä sellaisia, joiden suoritukset eivät ole riittäviä: kukaan ei pelkää eikä rakasta Jumalaa eikä usko häneen niin paljon kuin tulisi. Jättäkäämme kuitenkin jo sikseen nämä vastustajiemme mauttomat viisastelut. Kaikki järkevät miehet käsittävät, mitä ihmiset niistä ajattelevat, jos ne joskus tuodaan päivänvaloon. Jopa kaikkein yksinkertaisimmista ja selkeimmistä sanoista he ovat olleet löytävinään särön. Jokainenhan näkee, että puheena oleva kohta osoittaa vääräksi luottamuksen ihmistekoihin.
Pitäkäämme siis kiinni siitä, mihin kirkko tunnustautuu, nimittäin että me pelastumme laupeuden nojalla. Joku saattaa nyt ajatella: Jos meidän on määrä pelastua laupeuden nojalla, jäämme epävarman toivon varaan, jollei niissä, joiden osaksi pelastus tulee, ensinnä tapahdu jotain sellaista, mikä erottaa heidät toisista, joiden osaksi pelastus ei tule. Tähän asiaan on annettava tyydyttävä vastaus. Näemmehän skolastikkojen juuri tähän tarkoitukseen keksineen opin arvollisuusansiosta. Tällaiset ajatuksethan voivat kovin kiusata ihmismieltä. Vastaamme siis lyhyesti. Jotta toivo olisi varma ja jotta olisi jo edeltä nähtävissä jokin merkki erottamassa ne, joiden osaksi pelastus tulee, niistä, joiden osaksi se ei tule, on välttämättä pysyttävä siinä, että me pelastumme laupeuden kautta. Kun tämä näin avoimesti sanotaan, se kuulostaa järjettömältä. Onhan ihmisten tuomioistuimessa ja oikeuslaitoksessa varmaa, mitä oikeuden mukaan vaaditaan, laupeus sitä vastoin epävarma. Asia on kuitenkin toisin, kun on puhe Jumalan tuomioistuimesta. Siellä laupeus nimittäin perustuu Jumalan selvään ja varmaan lupaukseen ja käskyyn. Onhan evankeliumi varsinaisesti juuri tämä käsky, se kun käskee meidän uskoa, että Jumala on meille leppyinen Kristuksen tähden: (Joh. 3:17) "Ei Jumala lähettänyt Poikaansa maailmaan tuomitsemaan maailmaa, vaan sitä varten, että maailma hänen kauttansa pelastuisi; joka uskoo häneen, sitä ei tuomita" jne. Aina siis, milloin laupeutta mainitaan, siihen on liitettävä usko lupaukseen. Tämä usko aikaansaa varman toivon, koska se nojautuu Jumalan sanaan ja käskyyn. Jos toivo nojautuisi tekoihin, se olisi epävarma, koska teot eivät kykene rauhoittamaan omaatuntoa, niin kuin edellä on moneen kertaan sanottu. Juuri tämä usko erottaa toisistaan ne, joiden osaksi pelastus tulee, ja ne, joiden osaksi se ei tule. Usko tekee eron kelvollisten ja kelvottomien välillä, koska iankaikkinen elämä on luvattu vanhurskautetuille, ja usko juuri vanhurskauttaa.
Tässä kohden vastustajat arvattavasti inttävät, ettei hyviä tekoja tarvita mihinkään, jos kerran niillä ei ansaita iankaikkista elämää. Nämä väärät väitteet me olemme jo edellä kumonneet. Onhan suorastaan välttämätöntä, että hyviä tekoja tehdään. Me sanomme, että iankaikkinen elämä on luvattu vanhurskautetuille. Mutta ne, jotka vaeltavat lihan mukaan, eivät voi säilyttää uskoa eivätkä vanhurskautta. Sitä varten meidät vanhurskautetaan, että me vanhurskaina alkaisimme tehdä hyviä tekoja ja totella Jumalan lakia. Sitä varten me synnymme uudesti ja saamme Pyhän Hengen, että uudesta elämästä nousisivat uudet teot ja uudet mielenliikkeet: jumalanpelko ja rakkaus Jumalaan, himojen vihaaminen jne. Se usko, josta me puhumme, syntyy katumuksessa, ja sen on määrä vahvistua ja kasvaa hyvien tekojen tekemisessä sekä koettelemusten ja vaarojen keskellä, jotta osaisimme vähitellen yhä useammin mielessämme päätellä, että Jumala Kristuksen tähden pitää meistä huolta, antaa meille anteeksi ja kuulee rukouksemme. Tätä ei opita ilman monia vaikeita kilvoituksia. Kuinka monta kertaa se syöksyy meidät epätoivon partaalle tuoden silmiemme eteen vanhat ja uudet syntimme tai luontomme saastaisuuden! Tätä "kirjoitusta" ei saada pyyhityksi pois ilman (Kol. 2:14) ankaraa kamppailua, ja siinä kyllä kokemus osoittaa, että usko on kaikkea muuta kuin helppo asia. Edelleen, kun me kauhistusten keskellä rohkaistumme ja saamme lohdutusta, vahvistuvat meissä samalla muut hengen voimat: Jumalan tuntemus ja jumalanpelko, toivo sekä rakkaus Jumalaan. Näin me, kuten (Kol. 3:10) Paavali sanoo, "synnymme uudesti Jumalan tuntemukseen" ja katsellessamme Jumalan (2 Kor. 3:18) kirkkautta me "muutumme saman kuvan kaltaisiksi", toisin sanoen meissä viriää todellinen Jumalan tuntemus, niin että meissä on todellinen jumalanpelko ja me todella luotamme siihen, että hän pitää meistä huolta ja kuulee rukouksemme. Tämä uudestisyntyminen on kuin iankaikkisen elämän alkua, niin kuin Paavali (Room. 8:10) sanoo: "Jos Kristus on tiessä, niin ruumis tosin on kuollut synnin tähden, mutta henki on elämä vanhurskauden tähden jne." Samoin: (2 Kor. 5:2s) "Me saamme pukeutua, ja kun me kerran olemme pukeutuneet, ei meitä enää havaita alastomiksi." Tämän nojalla vilpitön lukija voi päätellä, että se usko, josta me puhumme, syntyy katumuksessa ja sen on määrä jatkuvasti kasvaa katumuksessa. Me käsitämmekin kristillisen ja hengellisen täydellisyyden juuri siten, että katumus ja usko kasvavat yhtä rintaa. Tämän hurskaat ihmiset tajuavat paremmin kuin sen, mitä vastapuolella opetetaan mietiskelystä ja täydellisyydestä. Mutta samoin kuin vanhurskautus ja usko kuuluvat yhteen, kuuluvat myös usko ja iankaikkinen elämä. Pietari (1 Piet. 1:10) sanoo: "Te saavutatte uskon päämäärän, sielujen pelastuksen." Myöntäväthän vastustajatkin, että vanhurskautetut ovat Jumalan lapsia ja Kristuksen kanssaperillisiä. Myöhemmin sitten teot, jotka ovat Jumalalle uskon tähden mieluisia, ansaitsevat muita, ulkonaisia ja hengellisiä palkintoja. Pyhien kirkkaudessa on näet oleva eri asteita.
Tähän vastustajamme väittävät, että iankaikkista elämää sanotaan palkaksi ja että se siitä syystä on ehdottomasti ansaittava arvollisuusansion nojalla hyvillä teoilla. Tähän annamme lyhyen ja selkeän vastauksen. Paavali sanoo (Room. 6:23) iankaikkista elämää lahjaksi: samalla kun meille Kristuksen tähden lahjoitetaan vanhurskaus, meistä myös tulee Jumalan lapsia ja Kristuksen kanssaperillisiä. Samoin Johanneskin sanoo: "Joka uskoo Poikaan, sillä on iankaikkinen elämä". (Joh. 3:36) Myös Augustinus ja häntä seuraten vielä monet muut sanovat: (Luuk. 6:23) "Jumala antaa meille ylenpalttisesti lahjojaan." Toisaalla tosin on kirjoitettuna: "Teidän palkkanne on suuri taivaassa." Jos nyt nämä sanat näyttävät vastustajistamme ristiriitaisilta, selvittäkööt asian itse. Mutta hepä eivät olekaan puolueettomia tuomareita: lahja-sanan he jättävät vaille huomiota, samoin koko asian ytimen. Sen sijaan he poimivat palkka-sanan ja antavat sille oikopäätä merkityksen, joka ei ole ainoastaan Raamatun vastainen, vaan myös vastoin yleistä kielenkäyttöä. Sitten he päättelevät näin: koska palkka mainitaan, meidän tekojemme täytyy olla hinta, jonka perustella meille kuuluu iankaikkinen elämä. Siispä teot ansaitsevat armon ja iankaikkisen elämän eikä siihen tarvita laupeutta, ei Kristusta välimieheksi eikä uskoa. Mikä upo uusi tapa todistella! Kuullaan sana "palkka", ja siispä ei Kristusta lainkaan tarvita välimieheksi eikä liioin uskoa, jonka varassa meillä on pääsy Isän tykö Kristuksen tähden, ei tekojemme ansiosta. Eikö tämä ole ihan ilmeinen ἀνακόλουθον (harhapäätelmä)?
Emme nyt riitele palkka-sanasta. Kiista koskee sitä, ansaitsevatko hyvät teot sinänsä armon ja iankaikkisen elämän vai tekeekö ne mieluisiksi ainoastaan usko, joka ottaa omaksi Kristuksen, välimiehen. Vastustajamme eivät katso teoilla olevan vain sitä merkitystä, että ne ansaitsevat armon ja iankaikkisen elämän. He kuvittelevat, että heille jää vielä ylimääräisiä ansioita toisille lahjoitettaviksi, näitä vanhurskauttamaan. Näinhän munkit myyvät muille sääntökuntiensa ansioita. Tätä mielikuvituksen tuotetta he kasaavat Khrysippoksen 14 menetelmällä heti kuultuaan tämän yhden ainoan sanan "palkka": Palkkaa mainitaan, siis meillä on tekoja, jotka käyvät hinnasta, jonka perusteella palkka kuuluu meille. Siispä teot ovat Jumalalle mieluisia itsessään, eivät Kristuksen, välimiehen tähden. Ja kun kerran toisella on enemmän ansioita kuin toisella, syntyy siis joillekin ylijäämä. Ne jotka näitä ansioita hankkivat, voivat lahjoittaa niitä toisille. Maltapa vielä, lukija, et ole kuullut tätä petollista ketjupäätelmää kokonaan. Vielä on mainittava tiettyjä tähän lahjoittamiseen kuuluvia pyhiä toimituksia: vainaja puetaan munkinviittaan jne. Tällaisella ansioiden kasaamisella on peitetty pimentoon Kristuksen hyvä teko ja uskonvanhurskaus.
Emme ole nyt panemassa vireille tyhjää sanakiistaa λογομαχία siitä, mitä palkka-sana merkitsee. Jos vastapuoli taipuu myöntämään, että meidät luetaan vanhurskaiksi Kristuksen tähden ja että hyvät teot ovat Jumalalle mieluiset uskon tähden, emme tahdo enää suuremmasti riidellä palkka-sanasta. Me myönnämme iankaikkisen elämän olevan palkka siinä mielessä, että se kuuluu meille, nimittäin lupauksen, ei omien ansioidemme tähden. Vanhurskautus on näet meille luvattu, ja sen olemme yllä osoittaneet nimenomaan Jumalan lahjaksi. Tähän lahjaan on lisäksi liitetty lupaus iankaikkisesta elämästä, tämän Raamatun sanan mukaisesti: (Room. 8:30) "Jotka hän on vanhurskauttanut, ne hän on myös kirkastanut." Tätä samaa tarkoittaa myös Paavalin sana: (2 Tim. 4:8) "Tästedes on minulle talletettuna vanhurskauden seppele, jonka Herra, vanhurskas tuomari, on antava meille jne." Vanhurskautetuille kuuluu näet seppele lupauksen tähden. Pyhien on tunnettava tämä lupaus, ei sitä varten, että he näkisivät vaivaa omaksi edukseen - heidänhän tulee nähdä vaivaa Jumalan kunnian tähden - vaan sitä varten, etteivät he menettäisi toivoaan ahdinkojen kohdatessa. Heidän tulee olla selvillä Jumalan tahdosta, siitä että hän haluaa heitä auttaa, pelastaa ja suojella. Yhtä kaikki rangaistusten ja palkintojen mainitseminen kuulostaa erilaiselta täydellisten kuin heikkojen korvissa: heikothan ovat työssä oman etunsa tähden. Siitä huolimatta on välttämätöntä, että palkinnoista ja rangaistuksista saarnataan. Rangaistuksista saarnattaessa tuodaan ilmi Jumalan viha, ja siitä syystä tämä saarna kuuluu parannussaarnan yhteyteen. Palkinnoista saarnattaessa tuodaan ilmi armo. Usein Raamattu hyviä tekoja mainitessaan kytkee ne uskoon, sehän tahtoo, että sydämen vanhurskaus ja hedelmät kuuluvat yhteen. Samoin se, välistä muiden palkintojen ohella, tuo ilmi armon, esim. Jes. 58:8s., ja usein muuallakin profeettojen kirjoituksissa. Me myönnämme senkin, mistä olemme useasti lausuneet kantamme, että vaikka vanhurskautus ja iankaikkinen elämä kuuluvat uskon piiriin, hyvät teot silti ansaitsevat muita, ulkonaisia ja hengellisiä palkintoja, joita on eriasteisia, niin kuin sana sanoo: (1 Kor. 3:8) "Kukin on saava oman palkkansa oman työnsä mukaan." Evankeliumin mukainen vanhurskaus, joka kuuluu armonlupauksen piiriin, ottaa lahjaksi vastaan vanhurskautuksen ja eläväksi tekemisen. Lain täyttämys sen sijaan, joka seuraa uskoa, kuuluu lain piiriin, eikä siinä tarjota eikä makseta palkkaa lahjaksi, vaan meidän tekojemme mukaan. Mutta ne, jotka tämän palkan ansaitsevat, ovat vanhurskautettuja jo ennen kuin täyttävät lakia. Heidät on siis jo sitä ennen siirretty Jumalan Pojan valtakuntaan, niin kuin (Kol. 1:13) Paavali sanoo, ja heistä on tullut Kristuksen kanssaperillisiä. (Room. 8:17) Mutta joka kerta kun palkasta puhutaan, vastustajamme jättävät syrjään kaikki muut palkinnot ja soveltavat tätä sanaa vanhurskautukseen, vaikka evankeliumi suo meille vanhurskautuksen lahjaksi Kristuksen ansion tähden, ei palkaksi omista ansioistamme. Kristuksen ansiot taas tulevat meidän omiksemme uskon kautta. Meidän työmme ja vaivamme eivät ansaitse vanhurskautusta, vaan muita palkintoja. Niinhän esimerkiksi seuraavissa raamatunlauseissa tarjotaan palkkaa teoista: (2 Kor. 9:6) "Joka niukasti kylvää, se myös niukasti niittää, ja joka runsaasti kylvää, se myös runsaasti niittää." Tässä rinnastetaan selvästi palkan määrä tekemisen määrään. (2 Moos. 20:12) "Kunnioita isääsi ja äitiäsi, että kauan eläisit maan päällä." Tässäkin laki tarjoaa tietystä työstä palkan. Vaikka nyt siis lakia täyttämällä ansaitaan palkka, niin kuin palkka varsinaisesti kuuluukin lain piiriin, meidän tulee kuitenkin pitää mielessä evankeliumi, joka suo meille vanhurskautuksen lahjaksi Kristuksen tähden. Emme me myöskään täytä lakia, emmekä sitä voikaan täyttää ennen kuin olemme Jumalan kanssa sovitettuja, vanhurskautettuja ja uudestisyntyneitä. Ei liioin tuo laintäyttämys kelpaisi Jumalalle, jollei hän hyväksyisi meitä uskon tähden. Mutta kun Jumala uskon tähden hyväksyy ihmiset, on alulle pantu laintäyttämyskin hänelle mieluinen ja sen osaksi tulee palkka sekä tässä elämässä että sen jälkeen. Palkka-sanasta voitaisiin tässä yhteydessä sanoa vielä paljon muutakin lain luonteen kannalta, mutta esitys paisuisi liian laajaksi, ja siitä syystä tämä selvitys on jätettävä toiseen yhteyteen.
Vastapuolelta väitetään yhtä kaikki kiven kovaa, että juuri hyvät teot ansaitsevat iankaikkisen elämän, sen tueksi viitataan Paavalin sanaan: (Room. 2:6) "Hän antaa kullekin hänen tekojensa mukaan", ja edelleen: (Room. 2:10) "Kirkkaus ja kunnia ja rauha jokaiselle, joka tekee sitä, mikä hyvä on." Samoin Joh. 5:29: "Tulevat esiin ne, jotka ovat hyvää tehneet, elämän ylösnousemukseen" ja Matt. 25:35: "Minun oli nälkä, ja te annoitte minulle syödä jne." On välttämättä huomattava, ettei näissä kohdissa eikä missään vastaavanlaisissa, joissa Raamattu ylistää tekoja, puhuta vain ulkonaisista teoista, vaan samalla sydämen uskosta, koska Raamattu ei puhu ulkokultaisuudesta, vaan sydämen vanhurskaudesta ja sen hedelmistä. Mutta joka kerta kun lakia ja tekoja mainitaan, tulee olla selvillä siitä, ettei ole suljettava pois Kristusta, välimiestä. Hänhän on lain loppu, ja itse hän sanoo: (Joh. 15:5) "Ilman minua te ette voi mitään tehdä." Yllä olemme sanoneet, että tämän ohjeen perusteella voidaan arvioida kaikkien teoista puhuvien kohtien merkitys. Niinpä kun iankaikkinen elämä annetaan tekojen mukaan, se annetaan vanhurskautetuille, koska toisaalta ihmiset voivat tehdä hyviä tekoja ainoastaan jos ovat vanhurskautettuja ja Kristuksen Hengen kuljetettavina, toisaalta hyvät teot eivät voi olla Jumalalle mieluisia ilman Kristusta, välimiestä. Sanotaanhan: "Ilman uskoa on (Hebr. 11:6) mahdoton olla otollinen Jumalalle." Kun Paavali sanoo: "Hän antaa kullekin hänen tekojensa mukaan", ei tätä pidä käsittää sanotuksi vain ulkonaisesta teosta, vaan koko vanhurskaudesta tai sen puutteesta. Samoin edelleen: "Kirkkaus ja kunnia jokaiselle, joka tekee sitä, mikä hyvä on", nimittäin vanhurskaalle. (Matt. 25:35) "Te annoitte minulla syödä" - tämähän esitetään todisteeksi sydämen vanhurskaudesta ja uskosta ja sen hedelmäksi, ja näin ollen iankaikkinen elämä ilmaistaan kuuluvaksi vanhurskaudelle. Tähän tapaan Raamattu kytkee yhteen sydämen vanhurskauden ja sen hedelmät. Ja hedelmät se mainitsee useasti, jotta kokemattomat sitä paremmin asian käsittäisivät ja tulisi selväksi, että vaatimus koskee uutta elämää ja uudestisyntymistä, ei mitään ulkokultaisuutta. Uudestisyntyminen taas tapahtuu uskon kautta katumuksessa.
Ei kukaan arvostelukykyinen ihminen voi tulla muuhun tulokseen. Emme mekään puolestamme tässä asiassa aseta tavoitteeksi mitään hiustenhalkomista, niin että erottaisimme toisistaan sydämen vanhurskauden ja sen hedelmät, jos vain vastapuolelta myönnetään, että hedelmät ovat Jumalalle mieluisia uskon ja Kristuksen, välimiehen, tähden eivätkä itsessään ansaitse armoa ja iankaikkista elämää. Tätähän me vastustajiemme opissa juuri moitimme, että he tulkitsevat sanotunlaiset raamatunkohdat joko filosofisesti tai juutalaiseen tapaan ja näin hävittävät uskonvanhurskauden ja jättävät lukuun ottamatta Kristuksen, välimiehen. Näistä lauseista he sitten päättelevät, että nämä teot ansaitsevat armon, milloin kohtuullisuuden, milloin arvollisuuden perusteella - kun näet lisäksi tulee rakkaus. Toisin sanoen heidän mukaansa teot vanhurskauttavat, ja koska ne ovat vanhurskautta, ne ansaitsevat iankaikkisen elämän. Tämä harha hävittää aivan selvästi uskonvanhurskauden, jonka mukaan meillä on pääsy Jumalan tykö Kristuksen tähden, ei omien tekojemme tähden, ja jonka mukaan meidät johtaa Isän luo ylipappimme Kristus, meidän välimiehemme, jonka ansiosta meillä myös on lepytetty Isä, kuten edellä on kyllin esitetty. Tätä uskonvanhurskauden oppia ei saa Kristuksen kirkossa väheksyä, koska ilman sitä on mahdotonta käsittää Kristuksen virkaa ja koska muu vanhurskautusoppi on pelkkää lain oppia. Mutta evankeliumista meidän on pidettävä kiinni, samoin siitä opista, että lupaus on annettu lahjaksi Kristuksen tähden.
Tässä opinkohdassa emme siis käy kiistaa vastustajiemme kanssa mistään vähäpätöisestä seikasta. Emme tähtää joutavaan viisasteluun, kun moitimme heitä siitä, että he opettavat iankaikkisen elämän ansaitsemista teoilla ja jättävät syrjään sen uskon, joka ottaa omakseen välimiehen, Kristuksen. Sillä tästä uskosta, joka luottaa siihen, että Isä on meitä kohtaan suopea Kristuksen tähden, ei ole skolastikkojen kirjoissa tavuakaan. Kaikkialla esiintyy vain se ajatus, että me olemme kelvollisia ja vanhurskaita omien tekojemme nojalla, joita olemme tehneet joko järkemme varassa tai ainakin sen rakkauden taivuttamina, josta he puhuvat. Onhan heillä tosin joitakin lauseita, niin sanoaksemme vanhojen kirjailijoiden kanonisia lauselmia, mutta tulkinnallaan he pilaavat ne. Tieteellisesti asiaa esitettäessä hoetaan, että hyvät teot ovat Jumalalle mieluisia armon tähden ja että on luotettava Jumalan armoon. Tässä yhteydessä he tulkitsevat armon siksi perustilaksi, jossa me rakastamme Jumalaa, ikään kuin noilla entisajan kirjailijoilla olisi ollut tarkoituksena sanoa, että meidän tulee panna luottamuksemme omaan rakkauteemme, jonka kokemuksesta varmasti tiedämme hyvin vähäiseksi ja tahraiseksi. Ihmeellistä on kaiken lisäksi, miten he voivat käskeä luottamaan rakkauteen, vaikka opettavat, ettei voida edes tietää, onko sitä. Mikä estää heitä tässä kohden esittämästä armon Jumalan meihin kohdistuvaksi laudeudeksi? Ja sitä mainittaessa olisi aina pitänyt lisäksi mainita usko. Eihän sitä sanaa, joka lupaa meille laupeuden, sovituksen ja Jumalan rakkauden, voida ottaa vastaan muuten kuin uskolla. Tähän tapaan puhuessaan he olisivat oikeassa, jos sanoisivat, että luottamus on pantava armoon ja hyvät teot ovat Jumalalle mieluiset armon tähden, koska usko turvautuu armoon. Tieteellisissä esityksissä hoetaan sitäkin, että meidän hyvät tekomme ovat päteviä Kristuksen kärsimyksen voimasta. Oikeaa puhetta, mutta miksi ei lisätä sanaakaan uskosta? Onhan Kristus sovituksen väline uskon kautta, niin kuin Paavali sanoo. (Room. 3:25) Kun arat omattunnot saavat uskosta rohkeutta ja tajuavat, että Kristuksen kuolema on pyyhkinyt pois meidän syntimme ja Jumala on sovitettu meidän kanssamme Kristuksen kärsimyksen tähden, silloin Kristuksen kuolema on meille todella hyödyksi. Jos hylätään oppi uskosta, on turhaa sanoa, että meidän tekomme saavat merkityksensä Kristuksen kärsimyksestä.
Monia muitakin raamatunkohtia skolastikot turmelevat, kun eivät opeta uskonvanhurskautta ja kun käsittävät uskon pelkäksi historiaan tai opinkohtiin kohdistuvaksi tiedoksi eivätkä siksi voimaksi, joka tarttuu armon ja vanhurskauden lupaukseen ja joka tekee sydämen eläväksi synnin ja kuoleman kauhujen keskellä. Paavali sanoo: (Room. 10:10) "Sydämen uskolla tullaan vanhurskaaksi ja suun tunnustuksella pelastutaan." Arvelemme vastapuolen tässä kohden myöntävän, ettei tunnustaminen vanhurskauta ja pelasta pelkkänä suorituksena, vaan ainoastaan sydämen uskon tähden. Siinä mielessä Paavali sanookin tunnustuksen pelastavan, että osoittaisi, millainen usko saavuttaa iankaikkisen elämän, nimittäin vankka ja vaikuttava usko. Eihän sellainen usko ole vahva, joka ei tule esiin tunnustuksena. Samoin ovat muutkin hyvät teot Jumalalle mieluisia uskon tähden, niin kuin kirkkorukouksissakin pyydämme, että kaikki olisi Jumalalle otollista Kristuksen tähden. Samoin anotaan kaikkea Kristuksen tähden. Tiedämmehän, että rukousten loppuun aina lisätään nämä päätössanat: Kristuksen, meidän Herramme kautta.
Tästä syystä me päättelemme, että meidät vanhurskauttaa Jumala edessä, sovittaa Jumalan kanssa ja uudestisynnyttää usko, joka katumuksessa tarttuu armonlupaukseen ja tekee todella eläväksi kauhistuneen ihmisen. Tällainen usko on varma siitä, että Jumala on meille leppyinen ja suopea Kristuksen tähden. Tämän uskon kautta (1 Piet. 1:5) me varjellumme pelastukseen, joka on valmis ilmoitettavaksi, kuten Pietari sanoo. Tämän uskon tuntemus on kristityille välttämätön. Se tuo ehtymättömän lohdutuksen kaikkiin ahdistuksiin ja osoittaa meille Kristuksen tehtävän. Ne taas, jotka kieltävät vanhurskautumisen uskon kautta, kieltävät Kristuksen tehtävän välimiehenä ja sovittajana, ja niin he kieltävät armonlupauksen ja evankeliumin. Vanhurskautuksesta he eivät muuta opeta kuin joko järjen tai lain oppia. Me olemme mahdollisuuksien mukaa selvitelleet tämän asian juuria myöten ja käsitelleet vastustajiemme vastaväitteet. Koko kiistan voivat oikeamieliset ihmiset helposti ratkaista, kun vain pitävät mielessään, aina milloin rakkautta tai tekoja koskevaan opinkohtaan viitataan, ettei lakia voida täyttää ilman Kristusta ja ettemme me tule vanhurskaiksi lain, vaan evankeliumin nojalla, toisin sanoen Kristuksessa annetun armonlupauksen perusteella. Me toivomme, että tästä selvityksestä sen lyhyydestä huolimatta on oikeamielisille ihmisille hyötyä uskon vahvistukseksi sekä omientuntojen ohjaukseksi ja lohdutukseksi. Me näet tiedämme, että kaikki, mitä olemme sanoneet, pitää yhtä profeetallisten ja apostolisten kirjoitusten, pyhien isien, Ambrosiuksen, Augustinuksen ja monien muiden kanssa sekä koko Kristuksen kirkon kanssa, joka varmasti tunnustaa Kristuksen sovittajaksi ja vanhurskauttajaksi.
Ei pidä oikopäätä ajatella, että Roomankaan kirkko on kaikessa sitä mieltä, mitä paavi tai kardinaalit tai piispat tai jotkut jumaluusoppineet tai munkit oikeana pitävät. Onhan tunnettua, että paaveilla on suurempi hätä omasta vallastaan kuin Kristuksen evankeliumista. Jotkut on todettu jopa julkiepikuurolaisiksi. Jumaluusoppineiden tiedetään sujuttaneen kristilliseen oppiin filosofista ainesta kohtuuttomassa määrin. Ei heidän arvovaltaansa tule niin suurena pitää, ettei missään kohden olisi lupa poiketa heidän mielipiteistään, varsinkin kun heidän voidaan todeta syyllistyneen moneen ilmeiseen erheeseen, esimerkiksi siihen, että me muka voisimme luontaisten kykyjemme varassa rakastaa Jumalaa yli kaiken. Tämä selvästi väärä oppilauselma on synnyttänyt monia harhoja. Raamattu on selvästi sitä vastaan joka kohdassa, samoin pyhät isät ja kaikkien hurskaiden ihmisten käsitys. Vaikkakin siis kirkossa paavit tai jotkut jumaluusoppineet ja munkit ovat opettaneet, että meidän on syntien anteeksiantamusta, armoa ja vanhurskautta etsittävä omia tekoja tekemällä ja uusia jumalanpalvelusmenoja noudattamalla, mikä kaikki on hämärtänyt Kristuksen virkaa, ja näin tehneet sovittajasta ja vanhurskauttajasta Kristuksesta pelkän lainlaatijan, on aina kuitenkin muutamien hurskaiden parissa säilynyt Kristuksen tuntemus. Edelleen Raamattu on ennakolta ilmoittanut, että ihmisten perinnäissäännöt ja tekojen oppi tulevat näin hämärtämään uskonvanhurskauden. Valittaahan Paavalikin useasti, että silloinkin oli sellaisia, jotka uskonvanhurskauden sijasta opettivat, että ihmiset sovitetaan Jumalan kanssa ja vanhurskautetaan omien tekojensa ja omien jumalanpalvelusmenojensa perusteella, ei uskosta, Kristuksen tähden, sillä ihmisten luontainen käsitys on, että Jumala on lepytettävä tekoja tekemällä. Eihän järki näekään mitään muuta vanhurskautta kuin lain vanhurskauden yhteiskunnallisesti käsitettynä. Siitä syystä maailmassa on aina ollut niitä, jotka ovat opettaneet pelkästään tätä ulkonaista vanhurskautta, tyystin vaieten uskonvanhurskaudesta, ja tällaisia opettajia tulee aina olemaan. Näin tapahtui Israelin kansankin keskuudessa. Kansan enemmistö arveli voivansa omilla teoillaan ansaita syntien anteeksiantamuksen. He lisäsivät uhreja uhreihin ja enensivät palvontamenoja. Mutta profeetat nousivat tuota käsitystä vastaan, tuomitsivat sen ja opettivat uskonvanhurskautta. Israelin kansan historia oli sen kuvausta, minkä oli määrä tapahtua kirkossa. Älkööt siis hurskaat ihmiset hämmentykö niiden vastustajiemme monilukuisuuden tähden, jotka eivät hyväksy meidän oppiamme. On helppo huomata, minkä hengen lapsia nämä ovat, he kun ovat muutamissa opinkohdissa tuominneet niin ilmeisen ja varman totuuden, että heidän jumalattomuutensa tulee selvästi julki. Onhan Leo X:n bulla tuominnut vääräksi kaikkein tärkeimmän opinkohdan, joka kaikkien kristittyjen tulee tuntea ja uskoa, nimittäin ettemme saa luulla tulevamme päästetyiksi synneistä omien katumuksemme tähden, vaan tämän Kristuksen sanan tähden: "Minkä sinä sidot maan päällä jne." (Matt. 16:19) Niinpä nytkin tässä kokouksessa Kumoamuksen kirjoittajat ovat avoimesti tuominneet vääräksi sen meidän väitteemme, että usko on osa parannusta ja että me sillä saavutamme syntien anteeksiantamuksen, voitamme syntien herättämät kauhut ja saamme omantunnon rauhan. Onhan kaikille selvää, että tämä uskonkohta - että me uskolla saavutamme syntien anteeksiantamuksen - on kaikkein totuudenmukaisin, varmin ja kaikille kristityille välttämätön. Onkohan vastaisina aikoina oleva ketään, joka ei kuullessaan tällaisen opin tulleen hylätyksi, päättelisi näiden hylkääjien olleen täysin vailla Kristuksen tuntemusta?
Jotakin voidaan heidän hengenlaadustaan päätellä sen ennenkuulumattoman julmuuden perusteella, jota he tunnetusti jo nyt ovat harjoittaneet sangen monia hurskaita ihmisiä kohtaan. Onhan meille kerrottu, että eräs kunnioitettava isä, valtakunnanneuvoston jäsen on tässä kokouksessa meidän Tunnustuksestamme äänestettäessä lausunnossaan pitänyt kaikkien hyödyllisimpänä sellaista päätöstä, että meidän musteella kirjoittamaamme Tunnustukseen vastataan verellä. Olisiko edes Falaris saattanut lausua mitään julmempaa! Niinpä muutamat ruhtinaatkin ovat pitäneet tätä sanaa sopimattomana sellaisessa kokouksessa lausuttavaksi. Vaikkakin siis vastustajiemme mielestä nimitys "kirkko" kuuluu yksin heille, me kuitenkin tiedämme, että Kristuksen kirkko on niiden keskuudessa, jotka opettavat Kristuksen evankeliumia, eikä niiden, jotka evankeliumia vastustaen puolustavat vääriä mielipiteitä, niin kuin Herra sanoo: (Joh. 10:27) "Minun lampaani kuulevat minun ääntäni." Ja Augustinus sanoo: "Kysytään, missä kirkko on. Mitä siis teemme? Lähdemmekö etsimään vastausta omista sanoistamme, vai hänen sanoistaan, joka on sen pää, meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen sanoista? Luullakseni meidän on etsittävä vastausta hänen sanoistaan, joka on totuus ja joka itse parhaiten tuntee oman ruumiinsa." Ei meillä ole siis mitään aihetta hämmentyä vastustajiemme meihin kohdistamasta arvostelusta, kun he vastoin evankeliumia, vastoin kirkossa vaikuttaneiden pyhien isien kirjoitusten arvovaltaa ja vastoin hurskaiden ihmisten esittämiä todistuksia puolustavat ihmisperäisiä käsityksiä.