Koko Raamattu jakautuu kahteen pääosaan, lakiin ja lupauksiin. Toisaalla se nimittäin opettaa lakia, toisaalla taas lupausta Kristuksesta, joko niin että se lupaa Kristuksen vastedes tulevan ja tuo lupauksen muodossa tarjolle hänen tähtensä syntien anteeksiantamuksen, vanhurskautuksen ja iankaikkisen elämän, tahi niin että Kristus itse tultuansa lupaa meille evankeliumissa syntien anteeksiantamuksen, vanhurskautuksen ja iankaikkisen elämän. Tässä esityksessämme me tarkoitamme sanalla "laki" kymmentä käskyä, missä hyvänsä ne Raamatussa esiintyvätkin. Me emme nyt puhu Mooseksen seremonioista ja oikeudenkäyttöä koskevasta laista.
Näistä kahdesta Raamatun osasta vastustajamme valitsevat itselleen lain, koska ihmisjärki luonnostaan jossain määrin tajuaa lakia, ihmisellä kun on yhteinen oikeustaju Jumalan kirjoittamana sydämessään, ja lain tietä he tavoittelevat syntien anteeksiantamusta ja vanhurskautusta. Kymmenen käskyä eivät kuitenkaan ainoastaan vaadi ulkonaisia yhteiskunnallisia tekoja, suorituksia, joihin ihmisjärki jotenkuten pystyy. Ne vaativat myös muuta, mikä suuresti ylittää kaiken, mihin järki kykenee, nimittäin että todella pelkäämme Jumalaa, todella häntä rakastamme, todella huudamme häntä avuksi, todella päättelemme hänen meitä kuulevan ja odotamme Jumalan apua kuolemassa ja kaikissa ahdingoissa. Sanalla sanottuna ne vaativat kuuliaisuutta Jumalaa kohtaan kuolemassa ja kaikissa ahdingoissa, sitä ettemme niitä pakene emmekä pyri niitä välttämään, kun Jumala niitä meidän kannettavaksemme panee.
Tässä kohden skolastikot seuraavat filosofeja ja opettavat ainoastaan järjen vanhurskautta, nimittäin yhteiskunnallisia tekoja ja kuvittelevat lisäksi, että järki ilman Pyhää Henkeä voi rakastaa Jumalaa yli kaiken. Ja niin kauan kuin ihmissydän on turvassa kaikilta huolilta eikä joudu kokemaan Jumalan vihaa eikä hänen tuomiotaan, se voikin kuvitella tahtovansa rakastaa Jumalaa ja tehdä hyviä tekoja Jumalan tähden. Tällä tavoin he opettavat, että ihmiset ansaitsevat syntien anteeksiantamuksen tekemällä voitavansa, toisin sanoen jos järki tuntee mielipahaa synnin tähden ja saa sitten syntymään jonkinlaista rakkautta Jumalaan tai jos se tekee hyviä tekoja Jumalan tähden. Ja koska tällainen käsitys luonnostaan lumoaa ihmiset, se on kirkossa synnyttänyt ja yhä lisännyt monenlaisia jumalanpalvelusmenoja, luostarilupauksia ja messun väärinkäyttöä. Tämän harhakäsityksen vallassa ovat monet sitten keksineet yhä uusia jumalanpalvelusmenoja ja sääntöjä. Pitääkseen yllä ja lisätäkseen luottamusta tällaisiin tekoihin he ovat edelleen vakuuttaneet, että Jumala ehdottomasti antaa armonsa sille, joka näin toimii, ei tosin välttämättömyyden pakosta, vaan hänen muuttumattoman järjestyksensä perusteella.
Tämän harhakäsityksen kintereillä kulkee monia suuria ja tuhoisia harjoja, joita kävisi pitkäksi tässä luetella. Ajatelkoon ymmärtäväinen lukija vaikkapa vain seuraavaa: Jos kristillinen vanhurskaus on sanotunlainen, niin mikä sitten erottaa toisistaan filosofian ja Kristuksen opin? Jos me ansaitsemme syntien anteeksiantamuksen noilla mainituilla suorituksilla, joita ihminen saa syntymään, mitä sitten jää Kristuksen osalle? Jos me voimme vanhurskautua järjen ja järjen tekojen varassa, mihin tarvitaan Kristusta tai uudestisyntymistä? Näiden harhakäsitysten asteelta on tilanne jo kehittynyt niin pitkälle, että monet pilkkaat meitä, jotka opetamme, että on etsittävä parempaa vanhurskautta kuin filosofian tarjoama.
Olemmepa kuulleet joidenkin saarnan asemesta esittäneen Aristoteleen Etiikkaa, evankeliumin syrjäyttäen. Olivatpa vielä aivan oikeassakin, jos se, mitä vastustajamme puolustavat, on totta. Kirjoittaahan Aristoteles ulkonaisesta kunniallisesta elämästä niin hienon sivistyneesti, ettei paremmasta apua. Tunnemme kirjoitelmia, joissa erinäisiä Kristuksen lausumia verrataan Sokrateen, Zenonin ja muiden lausumiin, ikään kuin Kristus olisi tullut opettamaan joitakin sääntöjä. Näiden avulla me muka ansaitsisimme syntien anteeksiantamuksen emmekä saisikaan sitä lahjaksi hänen ansionsa tähden. Jos me siis suostumme tähän vastapuolen oppiin, että me järjen teoilla ansaitsemme syntien anteeksiantamuksen ja vanhurskautuksen, silloin ei jää enää jäljelle mitään, mikä erottaisi kristillisen vanhurskauden filosofisesta, vallankaan farisealaisesta vanhurskaudesta.
Jotta eivät kuitenkaan täysin syrjäyttäisi Kristusta, vastustajamme yhtä kaikki vaativat historiallista tietoa hänestä ja lukevat hänen ansiokseen, että meille annetaan eräänlainen perustila eli, niin kuin he sitä nimittävät, ensimmäinen armo. Sillä he tarkoittavat sellaista taipumusta, jonka vallitessa meidän on helpompi rakastaa Jumalaa. Perin vähäisenä merkitykseltään he tätä tilaa kuitenkin pitävät, koska he kuvittelevat, että tahdon toiminnot ennen tätä tilaa ja sen jälkeen ovat samanlaatuisia. he kuvittelevat, että tahto kyllä kykenee rakastamaan Jumalaa; kuitenkin tuo tila saa sen tähän halukkaammaksi. He vaativat meitä ansaitsemaan tämän ensimmäisen perustilan sitä edeltävillä ansioilla. Sitten he vaativat ansaitsemaan lain teoilla tämän tilan lisääntymisen ja iankaikkisen elämän. Näin he hautaavat Kristuksen, etteivät ihmiset turvautuisi häneen välimiehenään eivätkä ajattelisi hänen tähtensä saavansa lahjaksi syntien anteeksiantamusta ja sovitusta, vaan kuvittelisivat, että he itse lakia täyttämällä ansaitsevat syntien anteeksiantamuksen ja tulevat omalla laintäyttämyksellään vanhurskaiksi Jumalan edessä. Lain vaatimuksia ei kuitenkaan voida milloinkaan täyttää, koska järki ei voi saada aikaan muuta kuin yhteiskunnan piiriin kuuluvia tekoja, sehän ei pelkää Jumalaa eikä todella usko, että Jumala välittää ihmisestä. Siitä huolimatta, että he puhuvat tuosta perustilasta, ei ihmisissä ilman uskonvanhurskautta voi herätä rakkautta Jumalaan, eivätkä he voi edes käsittää, mitä rakkaus Jumalaan on.
Kun he sitten ovat tekevinään eron kohtuullisuusansion ja arvollisuusansion 2 välillä, he turvautuvat pelkkään silmänkääntötemppuun, jottei heidän huomattaisi olevan avoimesti pelagiolaisia. Jos näet Jumala välttämättä antaa armonsa kohtuullisuusansion nojalla, ei enää ole kysymys kohtuullisuusansiosta, vaan arvollisuusansiosta. He eivät kuitenkaan huomaa, mitä väittävät. He kuvittelevat, että ihminen tuon mainitun perustilan saavutettuaan tule ansiolliseksi arvollisuutensa nojalla. Yhtä kaikki he eivät anna ihmiselle lupaa olla varma siitä, onko hän tuossa tilassa. Mistä ihmeestä he sitten voivat tietää, tulevatko he ansiollisiksi kohtuullisuusansion vai arvollisuusansion perusteella? Mutta tämä kaikki onkin vain joutilaiden ihmisten sepitelmää, ihmisten, joille ei ole mitään käsitystä siitä, kuinka syntien anteeksiantamus saavutetaan ja kuinka ihmisestä Jumalan tuomion kohdatessa ja omantunnon ahdistaessa karisee luottamus omiin tekoihin. Suruttomat tekopyhät ovat aina sitä mieltä, että heidän ansionsa perustuu arvollisuuteen, olipa käsillä tuo perustila tahi ei, koska ihmiset luonnostaan luottavat omaan vanhurskauteen. Kauhistuneet omattunnot sen sijaan ovat epävarmoja ja empivät ja ovat aina etsimässä ja keräilemässä uusia tekoja päästäkseen rauhaan. He eivät milloinkaan ajattele ansionsa perustuvan arvollisuuteen, vaan sortuvat epätoivoon, jolleivät lain opetuksen lisäksi saa kuulla evankeliumia vapaasta syntien anteeksiantamuksesta ja uskonvanhurskaudesta.
Näin ollen vastustajamme eivät opeta mitään muuta kuin järjen tai enintään lain vanhurskautta. Siihen he tuijottavat niin kuin juutalaiset Mooseksen verhottuihin kasvoihin. (2 Moos. 34:30 s.) Suruttomissa teeskentelijöissä, jotka mielestään täyttävät lain vaatimukset, he saavat aikaan luuloteltua, perusteetonta luottamusta tekoihin ja Kristuksen armon halveksimista. (2 Kor. 3:13) Arat omattunnot he sen sijaan syöksevät epätoivoon, nämä kun epävarmuuden tilassa toimiessaan eivät milloinkaan pääse kokemaan, mitä usko on ja miten paljon se saa aikaan; näin he lopulta vajoavat synkän epätoivon valtaan.
Järjen vanhurskaudesta meillä on seuraava käsitys. Jumala vaatii sitä. Jumalan käskyn tähden on välttämättä tehtävä hyviä tekoja, joita kymmenen käskyn laki vaatii, tämän sanan mukaan: (Gal. 3:24) "Laki on kasvattaja" ja: (1 Tim. 1:9) "Laki on pantu jumalattomille". Jumala tahtoo nimittäin, että tämä yhteiskunnallinen järjestys pitää kurissa lihalliset ihmiset, ja sen ylläpitämiseksi hän on antanut lait, sivistyksen, oppineisuuden, esivallan ja rangaistukset. Tätä vanhurskautta järki voi joten kuten omin voimin ylläpitää, vaikka se usein jääkin alakynteen, koska luonto on heikko ja Perkele on sitä ajamassa ilmeisiin paheisiin. Tämä järjen vanhurskaus ansaitsee meidänkin kiitoksemme. Eihän tässä turmeltuneessa luonnossa ole mitään sen suurempaa hyvää. Oikeassa on Aristoteles lausuessaan, ettei iltatähti eikä aamutähti voita kauneudessa oikeudenmukaisuutta. 3 Jumalakin kaunistaa sen antamalla sille ajallisia palkintoja. Sitä ei kuitenkaan tule ylistää niin, että loukataan Kristuksen kunniaa.
Väärä väite on myös se, että me teoillamme ansaitsemme syntien anteeksiantamuksen.
Väärä väite on myös se, että ihmiset selitetään vanhurskaiksi Jumalan edessä järjen vanhurskauden tähden.
Väärä väite on myös se, että järki omine voimineen voi rakastaa Jumalaa yli kaiken ja täyttää Jumalan lain vaatimukset, nimittäin todella pelätä Jumalaa, todella olla varma siitä, että Jumala kuulee rukoukset, suostua alistumaan Jumalan tahtoon kuoleman tullen ja kaikessa, mitä hän määrää, olla himoitsematta toisen omaa jne., vaikkakin järki kyllä pystyy yhteiskunnallisen vanhurskauden tekoihin.
Väärä ja Kristuksen kunniaa loukkaava väite on myös se, etteivät ihmiset, jotka vailla armoa tekevät Jumalan käskyjen mukaan, tee syntiä.
Tätä meidän käsitystämme eivät tue ainoastaan Raamatusta, vaan myös isiltä saatavat todisteet. Augustinus nimittäin selittää varsin laajasti pelagiolaisia vastaan sitä, ettei armoa anneta meidän ansiostamme. Teoksessaan Luonnosta ja armosta hän niin ikään lausuu: "Jos luonnon kyky vapaan ratkaisuvallan ansiosta olisi itsessään riittävä sekä tietoon siitä, miten on elettävä, että oikeaan elämään, olisi Kristus turhaan kuollut, ja ristin pahennus olisi raivattu pois. Miksi en minäkin tässä huutaisi? Niinpä totisesti huudankin ja moitin heitä kristillinen suru sydämessä: (Gal. 5:4,vrt.Gal. 2:21) 'Te olette joutuneet pois Kristuksesta, te jotka tahdotte luonnon kautta tulla vanhurskaiksi, te olette langenneet pois armosta. (Room. 10:3, 4) Kun ette tunne Jumalan vanhurskautta, vaan koetatte pystyttää omaanne, te ette ole alistuneet Jumalan vanhurskauden alle. Sillä samoin kuin Kristus on lain loppu, samoin hän on myös ihmisen turmeltuneen luonnon vapahtaja vanhurskaudeksi jokaiselle, joka uskoo.'" Johanneksen 8. luvussa sanotaan: (Joh. 8:36) "Jos Poika teidät vapaiksi tekee, niin te tulette todella vapaiksi." Emme me siis voi järjen avulla vapautua synnistä emmekä ansaita syntien anteeksiantamusta. Johanneksen 3. luvussa sanotaan: (Joh. 3:5) "Jos joku ei synny vedestä ja Hengestä, hän ei voi päästä sisälle Jumalan valtakuntaan." Mutta jos on tarpeen syntyä uudesti Pyhän Hengen avulla, silloin ei järjen vanhurskaus vanhurskauta meitä Jumalan edessä eikä täytä lakia. Roomalaiskirjeen 3. luvussa sanotaan: (Room. 3:23) "Kaikki ovat Jumalan kirkkautta vailla", toisin sanoen; ovat vailla Jumalan viisautta ja vanhurskautta, sitä, joka tuntee Jumalan ja kirkastaa häntä. Samoin Roomalaiskirjeen 8. luvussa: (Room. 8:7, 8) "Lihan mieli on vihollisuus Jumalaa vastaa, sillä se ei alistu Jumalan lain alle eikä se voikaan. Jotka lihan vallassa ovat, ne eivät voi olla Jumalalle otolliset." Nämä ovat siinä määrin selkeitä todisteita, etteivät ne kaipaa terävää älyä, vaan tarkkaavasta kuulijaa, lainataksemme Augustinuksen sanoja, joita hän on käyttänyt tässä samassa asiayhteydessä. Jos lihan mieli on vihollisuutta Jumalaa vastaan, liha ei varmastikaan rakasta Jumalaa; jos se ei voi alistua Jumalan lain alle, se ei voi rakastaa Jumalaa. Jos lihan mieli on vihollisuutta Jumalaa vastaan liha tekee syntiä silloinkin, kun teemme ulkonaisia yhteiskunnallisia tekoja. Jos se ei voi alistua Jumalan lain alle, se varmasti tekee syntiä silloinkin, kun se voi esittää loistavia tekoja, jotka inhimillisesti arvostellen ansaitsevat kaiken kiitoksen. Vastustajamme pitävät silmällä ainoastaan toisen taulun käskyjä, joihin sisältyy yhteiskunnallinen vanhurskaus, minkä järki käsittää. Tähän he tyytyvät ja luulevat täyttävänsä Jumalan lain vaatimukset. Mutta ensimmäistä taulua he eivät näe, sit, joka käskee meitä rakastamaan Jumalaa, olemme todella vakuuttuneita siitä, että Jumala vihaa syntiä, todella pelkäämään Jumalaa ja olemaan varmoja siitä, että Jumala kuulee meitä. Kuitenkin ihmismieli ilman Pyhää Henkeä joko surutonna halveksii Jumalan tuomiota tai rangaistuksen kohdatessa pakenee vihaten tuomitsevaa Jumalaa. Ei se ole kuuliainen ensimmäiselle taululle. Koska siis ihmisluontoon on piintyneenä Jumalan halveksiminen ja Jumalan sanan, sen uhkausten ja lupausten, epäileminen, ihmiset tekevät todella syntiä myös silloin, kun ilman Pyhää Henkeä tekevät kunniallisia tekoja, he kun tekevät niitä jumalattomin sydämin, tämän sanan mukaan: (Room. 14:23) "Kaikki, mikä ei ole uskosta, on syntiä." Tällaisten ihmisten tekoihin liittyy näet Jumalan halveksiminen, niin kuin Epikuuroskin on siinä käsityksessä, ettei Jumala hänestä välitä, ei ota häntä huomioon eikä häntä kuule. Tämä halveksunta turmelee näennäisesti kunnialliset teot, koska Jumala tutkii sydämet.
Lopuksi vastustajamme esittävät sen varsin varomattoman väitteen, että ihmiset, jotka ovat syyllistyneet iankaikkisen vihan rangaistukseen, muka ansaitsevat syntien anteeksiantamuksen rakkauden toiminnon nojalla, jonka ihminen saa itsessään viriämään. Onhan mahdotonta rakastaa Jumalaa sen, joka ei ensin ole uskolla omaksunut syntien anteeksiantamusta. Eihän sydän, joka todella tajuaa Jumalan vihan, rakasta Jumalaa, ellei sille ensin ole selvinnyt, että hän on leppynyt. Niin kauan kuin hän kauhistaa meitä ja näyttää syöksevän meidät ikuiseen kuolemaan, ei ihmisluonto voi rohkaistua rakastamaan tätä vihastunutta, tuomitsevaa ja rankaisevaa Jumalaa.
Helppoahan on suruttomien tuolla tavoin uneksia rakkaudesta, että muka kuolemansyntiin syyllistynyt ihminen voisi rakastaa Jumalaa yli kaiken. Eiväthän he tajua, mitä on Jumalan viha, eivätkä, mitä on hänen tuomionsa. Sen sijaan hädässä ja kamppailussa omatunto kyllä kokee tyhjiksi moiset filosofiset kaavailut. Paavali sanoo: (Room. 4:15) "Laki saa aikaan vihaa." Ei hän sano, että ihmiset lain kautta ansaitsevat syntien anteeksiantamuksen. Laki nimittäin jatkuvasti syyttää omiatuntoja ja saattaa ne kauhun valtaan. Se ei siis vanhurskauta, koska sen kauhistuttama omatunto pakenee Jumalan tuomiota. Ne siis erehtyvät, jotka panevat luottamuksensa siihen, että ansaitsevat syntien anteeksiantamuksen lain kautta, omia tekoja tekemällä. Riittäköön tämä järjen eli lain vanhurskaudesta, jota vastapuolemme opettaa. Hieman tuonnempana nimittäin, esittäessämme käsityksemme uskonvanhurskaudesta, asian luonne vaatii meitä nojautumaan useampiin todisteisiin. Niistä tulee olemaan hyötyä myös tähän asti tarkastelemiemme vastapuolen harhojen kumoamiseen.
Koska siis ihmiset eivät voi omien voimiensa varassa täyttää Jumalan lakia, vaan kaikki ovat synnin alaisia ja vikapäitä iankaikkisen vihan ja kuoleman rangaistukseen, me emme voi lain kautta vapautua synnistä emmekä tulla vanhurskaiksi. Sen sijaan meille on annettu lupaus syntien anteeksiantamuksesta ja vanhurskautuksesta Kristuksen tähden, joka on asetettu meidän puolestamme antamaan hyvitys maailman synneistä ja pantu välittäjäksi ja sovittajaksi. Meidän ansiomme eivät ole tämän lupauksen ehtona, vaan se tarjoaa syntien anteeksiantamuksen ja vanhurskautuksen lahjaksi, niin kuin Paavali sanoo: (Room. 11:6) "Jos se on armosta, niin se ei enää ole teoista", ja toisaalta: (Room. 3:21) "Nyt Jumalan vanhurskaus on ilmoitettu ilman lakia". Tämä merkitsee, että syntien anteeksiantamus tarjotaan lahjaksi. Ei liioin sovitus riipu meidän ansiostamme. Jos syntien anteeksiantamus riippuisi meidän ansioistamme ja sovitus perustuisi lakiin, se olisi hyödytön. Koska me näet emme lakia täytä, ei lupaus sovituksesta ikinä koskisi meitä. Näinhän Paavali päättelee (Room. 4:14): "Jos ne, jotka pitäytyvät lakiin, ovat perillisiä, niin usko on tyhjäksi tehty ja lupaus käynyt mitättömäksi." Jos nimittäin lupaus edellyttäisi ehtona meidän ansioitamme ja lain täyttämistä, lupaus raukeaisi hyödyttömänä, koska kerran me emme ikinä lakia täytä.
Kun nyt vanhurskautus kuitenkin tapahtuu lupauksen nojalla ilmaiseksi, se merkitsee sitä, ettemme kykene itse itseämme vanhurskauttamaan. Mihin muussa tapauksessa lupausta tarvittaisiin? Ja kun lupausta ei voida ottaa vastaan muutoin kuin uskolla, niin evankeliumi, joka on juuri lupaus syntien anteeksiantamuksesta ja vanhurskautuksesta Kristuksen tähden, julistaa, joka tulee uskosta Kristukseen, sitä jota laki ei opeta. Eikä tämä lain vanhurskautta olekaan. Laki vaatii meiltä tekoja ja meidän omaa täydellisyyttämme. Lupaus sen sijaan tarjoaa meille, synnin ja kuoleman sortamille, lahjaksi sovituksen Kristuksen tähden, eikä sitä oteta vastaan teoilla, vaan ainoastaan uskolla. Tämä usko ei käy Jumalan eteen luottaen omiin ansioihin, vaan pelkästään lupaukseen eli Kristuksessa luvattuun armoon. Tämä omakohtainen usko, jolla itsekukin uskoo saavansa synnit anteeksi Kristuksen tähden ja sen, että Jumala on hänelle Kristuksen tähden leppynyt ja sovitettu, saavuttaa syntien anteeksiantamuksen ja vanhurskauttaa meidät. Ja koska se katumuksessa, toisin sanoen kauhistusten keskellä, lohduttaa ja rohkaisee sydämen, se synnyttää meidät uudesti ja antaa meille Pyhän Hengen, niin että sitten voimme täyttää Jumalan lakia, nimittäin rakastaa Jumalaa, pelätä häntä oikealla tavalla, todella päätellä, että Jumala meitä kuulee, ja olla kaikissa ahdistuksissamme Jumalalle kuuliaisia, kuolettaa pahaa himoa jne. Näin usko, joka ottaa lahjaksi vastaan syntien anteeksiantamuksen, panee Jumalan vihaa vastaan Kristuksen, välimiehen ja sovittajan, eikä pane sitä vastaan omia ansioitamme tai omaa rakkauttamme. Tämä usko onkin oikeaa Kristuksen tuntemusta. Se käyttää hyväkseen Kristuksen hyviä tekoja, uudistaa sydämet ja on lain täyttämyksen edellytys. Mutta tästä uskosta ei sisälly tavuakaan vastustajiemme oppiin. Näin ollen me moitimme vastustajiamme siitä, että he opettavat yksinomaan lain vanhurskautta eivätkä evankeliumia, joka julistaa vanhurskautta uskosta Kristukseen.