Ja ettei kukaan voisi saivarrella, että tämä koskee vain pappeja, Paavali esittää Korinttolaiskirjeessään (1 Kor. 11:23-25) esimerkin, josta käy ilmi, että koko seurakunta nautti ehtoollisen sen molemmissa muodoissa. Tämä käytäntö säilyi kirkossa kauan eikä kukaan tiedä, koska ja kenen toimesta muutos ensiksi tapahtui, vaikka kardinaali Cusanus 18 mainitseekin, milloin se on vahvistettu. Cyprianus 19 todistaa muutamissa kohdissa, että Herran veri jaettiin kansalle. Samoin todistaa Hieronymys 20 , joka sanoo: "Papit toimittavat ehtoollisen ja jakavat Kristuksen veren kansalle". Jopa paavi Gelasius 21 määrää, ettei sakramenttia pidä jakaa osiin (Dist. 2. de consecratione, c. Comperimus) 22. Pelkästään tapa, joka ei ole erityisen vanha, on muuttanut asiat toiselle kannalle. Mutta onhan selvää ettei ole hyväksyttävä tapaa, joka on tullut käyttöön vastoin Jumalan käskyä, kuten kirkkosäännötkin todistavat (Dist. 8. c. Veritate ja seuraavat). Tämä tapa taas on otettu käyttöön sekä Raamatun vastaisesti että myös vastoin vanhoja kirkkosääntöjä ja kirkon esikuvaa. Jos siis jotkut ovat halunneet nauttia sakramentin molemmissa muodoissa, heitä ei ollut oikein pakottaa omaatuntoaan loukaten tekemään toisin. Koska sakramentin muotojen erottaminen toisistaan ei ole sopusoinnussa Kristuksen asetuksen kanssa, on tähän asti käytössä ollut ehtoollisleivän juhlallinen kulkueessa kantaminen 23 jätetty pois meidän keskuudessamme.
On myös varmaa, että vanhan kirkon papit olivat naineita. Paavalikin sanoo, että piispaksi (1 Tim. 3:2) valittavan henkilön tulee olla naimisissa. Saksassakin vasta neljäsataa vuotta sitten papit pakotettiin väkisin naimattomuuteen; he vastustivat tätä siinä määrin, että Mainzin arkkipiispa, joka luki julki paavin tätä koskevan julistuksen, oli vähällä menettää henkensä vihastuneiden pappien aikaansaamassa mellakassa. 25 Asia hoidettiin niin kovakätisesti, ettei ainoastaan kielletty vastedes solmimasta avioliittoja, vaan jopa voimassa olevat avioliitot purettiin vastoin kaikkia kirkkosääntöjä, jotka eivät olleet vain paavien, vaan myös kuuluisimpien kirkolliskokousten laatimia.
Kun nyt maailman vanhetessa ihmisluonto yhä vain heikkenee, olisi suotavaa, että ennakolta estettäisiin vielä useampien paheiden leviäminen Saksaan.
Jumala on säätänyt avioliiton parannuskeinoksi inhimillistä heikkoutta vastaa. Kirkkosäännötkin lausuvat, että entistä ankaruutta on myöhempinä aikoina toisinaan hellitettävä ihmisten heikkouden tähden. On toivottavaa, että niin meneteltäisiin tässä asiassa. Näyttää myös siltä, että seurakunnat vastaisuudessa jäävät ilman paimenia, jos avioliittokielto pidetään kauemmin voimassa.
Asiasta on Jumalan käsky, kirkon vanha käytäntö tunnetaan, ja pidättyvyyden laiminlyöminen aiheuttaa paljon häväistystä, aviorikoksia ja muita rikoksia, joihin hyvän esivallan pitäisi puuttua. Ihme kyllä käydään siitä huolimatta pappien avioliittoa vastaan raivoisammin kuin mitään muuta vastaan. Jumala on käskenyt osoittaa kunnioitusta avioliittoa kohtaan, ja kaikissa hyvin järjestetyissä valtioissa, myös pakanain keskuudessa, lait kaunistavat sen mitä suurimmalla kunnioituksella. Mutta nyt kidutetaan avioliiton tähden kuolemanrangaistuksella ihmisiä, vieläpä pappeja, ja vastoin kirkkosääntöjen henkeä. Paavali sanoo avioliiton kieltämistä riivaajien opiksi. (1 Tim. 4:1) Tämän voi nykyisin helposti ymmärtää, kun avioliittokieltoa pidetään voimassa semmoisilla rangaistuksilla.
Mutta niin kuin mikään inhimillinen laki ei voi kumota Jumalan käskyä, niin ei myöskään annettu lupaus voi tehdä Jumalan käskyä tyhjäksi. Tämän takia Cyprianuskin neuvoo, että naiset, jotka eivät voi säilyttää lupaamaansa puhtautta, menisivät naimisiin. Hän sanoo kirjeissään: "Jos he eivät halua eivätkä pysty pysymään lupauksessaan, on parempi, että he menevät naimisiin kuin että he himoineen joutuvat tuleen; missään tapauksessa he eivät saa aiheuttaa pahennusta veljien ja sisarten keskuudessa" (lib. I epistolarum ep. XI).
Myös kirkkosäännöt osoittavat tiettyä kohtuutta niitä kohtaan, jotka ovat antaneet lupauksensa ennen laillista ikää, mikä on ollut tapana miltei tähän saakka.
Kunnon ihmiset ovat, kuten tunnettua, jo kauan valittaneet sitä, että messujen arvoa on häpäisty kun niitä on käytetty tulojen hankkimiseen. Ei myöskään ole tuntematonta, kuinka laajalle levinnyt tämä väärinkäyttö on kaikissa kirkoissa, millaiset papit pitävät messuja vieläpä ainoastaan maksun ja tulojen vuoksi, ja kuinka monet toimittavat sen vastoin kirkkosääntöjen kieltoa. Paavali moittii ankarasti sellaisia, jotka käsittelevät arvottomasti ehtoollista, kun hän sanoo: (Kor. 11:27) "Joka arvottomasti syö tämän leivän tai juo Herran maljan, hän on oleva vikapää Herran ruumiiseen ja vereen." Kun meidän keskuudessamme on pappeja varoitettu tästä synnistä, yksityismessut 27 ovat itsestään kadonneet, koska yksityisiä messuja tuskin vietetään muusta syystä kuin ansion tavoittelemiseksi.
Piispat ovat olleet hyvinkin tietoisia näistä väärinkäytöksistä. Jos he olisivat ne ajoissa korjanneet, erimielisyys olisi nyt vähäisempi. Aikaisemmin he ovat leväperäisyyttään päästäneet monia vikoja pesiytymään kirkkoon. Nyt he liian myöhään alkavat valitella kirkon kokemia onnettomuuksia, vaikka nykyisellä levottomuudella ei ole mitään muuta syytä kuin juuri nämä väärinkäytökset, jotka olivat niin ilmeiset, ettei niitä voitu sietää. Messua ja sakramenttia koskeva suuri erimielisyys on jo syntynyt kenties sen takia, että maan piiri näin saisi rangaistuksensa messujen pitkäaikaisesta häpäisemisestä. Tätä ovat vuosisatojen ajan suvainneet kirkossa ne, jotka olisivat voineet sen ajoissa korjata ja joiden olisi pitänyt se tehdä. Sillä kymmenessä käskyssä (2 Moos. 20:7) on kirjoitettu: Jumala ei jätä rankaisematta sitä, joka käyttää väärin hänen nimeänsä. Näyttää kuitenkin siltä, ettei maailman alusta lähtien mitään muuta jumalanpalvelusta ole niin paljon käytetty hyötymistarkoituksessa kuin juuri messua.
Lisäksi on levinnyt mielipide, joka on lisännyt yksityismessujen lukumäärää äärettömästi. Sen mukaan Kristus suoritti kärsimyksellään sovituksen vain perisynnistä ja asetti messun sovitusuhriksi ihmisten joka päivä tekemien syntien, niin kuolemansyntien kuin anteeksiannettavienkin syntien puolesta. Tästä muodostui yleinen käsitys, jonka mukaan messu on suoritus, joka tehtynä tekona pyyhkii pois elävien ja kuolleiden synnit. Niinpä alettiin keskustella siitä, onko yhdellä messulla monien puolesta sama teho kuin yhdellä messulla yhden ihmisen puolesta kerrallaan. Tällaiset keskustelut ovat saaneet aikaan messujen tavattoman lisääntymisen.
Näistä mielipiteistä meikäläiset ovat esittäneet käsityksenään, että ne poikkeavat Raamatusta ja loukkaavat Kristuksen kärsimykselle kuuluvaa kunniaa. Kristuksen kärsimys ei ollut uhri ja sovitus vain perisynnin syyllisyyden vaan myös kaikkien muiden syntien tähden, kuten Hebrealaiskirjeessä on kirjoitettu: "Me olemme pyhitetyt Jeesuksen Kristuksen ruumiin uhrilla" (Hebr. 9:26) ja (Hebr. 10:4) "hän on kerta kaikkiaan yhdellä ainoalla uhrilla ainiaaksi tehnyt täydellisiksi ne, jotka pyhitetään."
Edelleen Raamattu opettaa, että me tulemme vanhurskaiksi Jumalan edessä uskon kautta Kristukseen. Jos nyt messu tehtynä tekona poistaa elävien ja kuolleiden synnit, niin vanhurskauttaminen tapahtuu messuteon voimasta eikä uskosta, mikä ei sovi yhteen Raamatun kanssa.
Mutta Kristus käskee tekemään tämän hänen muistokseen. Sen tähden messu on asetettu, että ne, jotka nauttivat sakramentin, uskossa muistaisivat, mitä hyviä lahjoja Kristus heille suo, ja näin heidän arka omatuntonsa rohkaistuisi. Kristuksen muistaminen on nimenomaan hyvien tekojen muistelemista ja sen tajuamista, että ne todella lahjoitetaan meille. Ei riitä, että muistellaan vain historiallisia tapahtumia, koska juutalaiset ja jumalattomatkin voivat muistaa samat asiat. Messu on siis vietettävä, jotta siinä sakramentti ojennettaisiin lohdutuksen tarpeessa oleville, kuten Ambrosius 28 sanoo: "Koska alituisesti teen syntiä, tarvitsen alituisesti parantavaa lääkettä."
Koska messu siis on sakramentin jakamista, meikäläisten keskuudessa vietetään yksi ainoa yleinen messu jokaisena pyhäpäivänä ja myös muina päivinä, jos jotkut haluavat käydä ehtoollisella, ja silloin sakramentti jaetaan sitä haluaville. Tämä ei ole uusi tapa kirkossa, sillä isät eivät mainitse mitään yksityismessuista ennen Gregoriusta. 29 Julkisesta messusta he sen sijaan puhuvat paljon. Khrysostomos 30 sanoo, että pappi seisoo joka päivä alttarin ääressä ja kehottaa toisia osallistumaan ehtoolliseen, mutta torjuu toiset. Ja vanhoista kirkkosäännöistä käy selvästi ilmi, että yksi ainoa pappi toimitti messun ja muut papit ja diakonit ottivat vastaan Herran ruumiin häneltä. Nikaian kokouksen kirkkosäännön 31 sanat kuuluvat näin: Diakonit ottakoot järjestyksessä pappien jälkeen vastaan pyhän sakramentin piispalta tai papilta. Myös Paavali kehottaa ehtoolliseen osallistuvia odottamaan toinen toisiaan, jotta kaikki osallistuisivat ehtoolliseen yhdessä. (1Kor. 1:33)
Koska messu meikäläisten keskuudessa tapahtuu kirkon esikuvan mukaisesti, Raamatun ja isien ohjeen mukaan, olemme vakuuttuneita, ettei sitä voida hylätä, varsinkin kun julkiset jumalanpalvelustavat suurelta osalta säilytetään ennallaan. Vain messujen lukumäärä on poikkeava, ja sitä varmaan olisikin hyödyllistä suurten ja ilmeisten väärinkäytösten johdosta rajoittaa. Ennen vanhaan ei edes suosituimmissa kirkoissa vietetty jokapäiväistä messua, kuten Kolmiosaisen historian 32 yhdeksäs kirja (Historia tripartita lib. IX) todistaa: Aleksandriassa taas luetaan keskiviikkoisin ja perjantaisin Raamattua ja opettajat selittävät sitä, ja kaikki tapahtuu ilman juhlallista uhria.
Ripistä meikäläiset opettavat, ettei syntien luetteleminen ole välttämätöntä ja ettei omiatuntoja saa rasittaa kaikkien syntien luettelemisella, sillä kaikkien syntien kertominen on mahdotonta, kuten psalmi todistaa: "Erhetykset kuka ymmärtää?" (Ps. 19:13) ja Jeremia sanoo: "Petollinen ja tutkimaton on ihmisen sydän." (Jer. 17:19) Jos ainoastaan ne synnit, jotka luetellaan, saataisiin anteeksi, omattunnot eivät saisi koskaan rauhaa, koska ne eivät voi nähdä eivätkä muistaa useimpia syntejään. Myös vanhan kirkon isät todistavat, ettei tällainen syntien luetteleminen ole välttämätöntä. Kirkon lakikirjassa siteerataan Khrysostomosta, joka sanoo: Minä en käske sinua tuomaan ilmi syntejä julkisesti enkä syyttämään itseäsi toisen edessä, vaan haluan, että tottelet profeetan sanaa: Paljasta tiesi Jumalalle. (Ps. 37:5) Tunnusta siis rukouksessa syntisi Jumalalle, joka on totinen tuomari. Älä tunnusta syntejä kielelläsi, vaan siten, että muistat niitä omassatunnossasi. Myös kirkkolain selitys 33 (glossa de poenitentia Dist. 5 in cap. Consideret) myöntää, että rippi perustuu inhimilliseen oikeuteen. Rippi säilytetään kuitenkin keskuudessamme sen suuren siunauksen johdosta, jonka synninpäästö sisältää, ja sen hyödyn vuosi, jonka se muutoinkin tuo omilletunnoille.
Ensinnäkin hämärtyi oppi armosta ja uskonvanhurskaudesta, joka on evankeliumin pääasia ja jonka tulee kirkossa käydä kaiken muun edellä, jotta Kristuksen ansio opittaisiin hyvin tuntemaan ja jotta usko, joka luottaa siihen, että synnit saadaan Kristuksen tähden anteeksi, asetettaisiin korkealle tekojen ja kaikkien palvontamuotojen yläpuolelle. Sen tähden Paavalikin kiivailee kovasti tässä asiassa ja torjuu lain ja ihmisten perinnäissäännöt osoittaakseen, että kristillinen vanhurskaus on jotakin muuta kuin sellaiset teot. Se on näet uskoa, joka luottaa siihen, että meidät Kristuksen tähden armahdetaan. Tämän Paavalin oppi on kuitenkin miltei kokonaan painettu niiden perinnäissääntöjen varjoon, jotka ovat synnyttäneet käsityksen, että armo ja vanhurskaus voidaan saavuttaa ruokien erottelulla ja vastaavilla kulttimuodoilla. Parannuksen sakramentista puhuttaessa ei mainittu sanaakaan uskosta, mutta kylläkin hyvitysteoista. Koko parannuksen katsottiin koostuvan niistä.
Toiseksi nämä perinnäissäännöt ovat hämärtäneet Jumalan käskyt, koska ne on nostettu korkealle niiden yläpuolelle. Koko kristillisyyden katsottiin olevan vain tiettyjen pyhäpäivien viettoa, uskonnollisten tapojen noudattamista, paastoja ja tietynlaisen puvun pitämistä. Näiden velvollisuuksien noudattamiselle annettiin mitä ylevimpiä nimityksiä, kuten "hengellinen elämä" ja "täydellinen elämä." Sitä vastoin ne Jumalan käskyt eivät saaneet osakseen minkäänlaista kunnioitusta, jotka koskevat kutsumustyötä, kuten sitä, että perheenisä kasvattaa jälkeläisiään, että äiti synnyttää lapsia ja että ruhtinas hallitsee valtiota. Näitä tehtäviä pidettiin maallisina ja epätäydellisinä tekoina, jotka ovat paljon arvottomampia kuin mainittujen ylevien velvollisuuksien noudattaminen. Tämä väärä käsitys piinasi suuresti hurskaita ihmisiä. He surivat sitä, että olivat epätäydellisen elämänmuodon, nimittäin avioliiton, julkisten virkojen ja muiden yhteiskunnallisten tehtävien vankeudessa. Samalla he ihailivat munkkeja ja muita samankaltaisia ja elivät siinä väärässä uskossa, että näiden harjoittama sääntöjen noudattaminen oli Jumalalle mieluisempaa.
Kolmanneksi nämä ihmisten perinnäissäännöt ovat aiheuttaneet omilletunnoille suuria vaikeuksia, koska oli mahdotonta noudattaa kaikkia perinnäissääntöjä ja ihmiset silti katsoivat niiden noudattamisen olevan välttämätöntä Jumalan palvelemiseksi. Gerson 34 kirjoittaa, että monet ovat langenneet epätoivoon, muutamat jopa riistäneet itseltään hengen havaittuaan, etteivät kykene täyttämään perinnäissääntöjä kun eivät tässä hädässäkään saaneet kuulla ainoatakaan lohdutuksen sanaa uskonvanhurskaudesta ja armosta. Näemme kyllä, että ripitysoppaiden tekijät 34 ja teologit keräilevät perinteitä ja yrittävät löytää lievennyksiä saadakseen aikaan helpotuksia omilletunnoille. Mutta he eivät vapauta omiatuntoja tarpeeksi, vaan kahlehtivat niitä joskus vieläkin tiukemmin. Perimmäissääntöjen kokoaminen on vienyt oppineiden ja saarnaajien voimat niin tarkoin, ettei ole jäänyt sijaa tarttua Raamattuaan ja etsiä sieltä hyödyllisempää opetusta uskosta, rististä, toivosta, maallisten tehtävien arvosta ja omientuntojen lohduttamisesta vaikeissa kiusauksissa. Sen takia Gerson ja muutamat muutkin teologit valittivat syvästi, että he näihin perinnäissääntöjä koskeviin kiistoihin kietoutuneina estyivät käsittelemästä tärkeämpiä opin kysymyksiä. Augustinuskin kieltää rasittamasta omiatuntoja semmoisilla säännöksillä ja antaa Januariukselle 35 sen viisaan neuvon, että on yhdentekevää, seurataanko niitä vai ei. Näin hän todella sanoo.
Tämän johdosta ei meikäläisiä sovi syyttää siitä, että he aiheetta tai vihasta piispoja kohtaan ovat ottaneet esille tämän asian, niin kuin muutamat väärin luulevat. Oli näet aivan välttämätöntä valistaa seurakuntia niistä eksytyksistä, jotka ovat syntyneet perinnäissääntöjen väärinymmärtämisestä. Sillä evankeliumi velvoittaa meitä kirkossa kaikin voimin julistamaan oppia armosta ja uskonvanhurskaudesta, mutta tätä ei voida ymmärtää, jos ihmiset uskovat itse voivansa omavalintaisia perinnäissääntöjä noudattamalla ansaita armon.
Meikäläisten opetuksen mukaan me emme siis ihmisten perinnäissääntöjä seuraamalla voi ansaita itsellemme armoa emmekä sovittaa syntejä. Sen takia ei sovi pitää sellaisten perinnäissääntöjen noudattamista välttämättömänä jumalanpalveluksen muotona. Meikäläiset liittävät tähän joukon Raamatun todistuksia. Kristus puolustaa apostoleita, jotka eivät seuranneet tavanomaista perinnäissääntöä, joka kuitenkin näytti olevan ehdollinen asia ja lain määrääminen pesemismenojen luontoinen. Hän sanoo ( Matt. 15:9) tällöin: "Turhaan he palvelevat minua ihmiskäskyillä" Hän ei siis vaadi turhaa palvontaa. Vähän myöhemmin hän lisää: "mikään, mikä menee suusta sisään, ei saastuta ihmistä." (Matt. 15:11) Edelleen: "Jumalan valtakunta ei ole syömistä ja juomista" (Room. 14:7); "Älköön kukaan tuomitko teitä ruoasta, juomasta, sapatista tai juhlapäivästä" (Kol. 2:16). Pietari sanoo: "Miksi te kiusaatte Jumalaa ja tahdotte panna opetuslasten niskaan ikeen, jota eivät meidän isämme emmekä mekään ole jaksaneet kantaa? Mutta me uskomme Herran Jeesuksen Kristuksen armon kautta pelastuvamme, samalla tapaa kuin hekin" (Ap.t. 15:10). Pietari kieltää tässä rasittamasta omiatuntoja monilla menoilla, olivatpa ne sitten peräisin Moosekselta tai muualta. Edelleen (1 Tim. 4:1-3) sanoo kieltoa nauttia tiettyjä ruokalajeja riivaajien opiksi, koska on evankeliumin vastaista määrätä tai tehdä sellaisia tekoja siinä mielessä, että niillä ansaittaisiin armo tai ettei kristillinen vanhurskaus pysyisi voimassa ilman sellaista jumalanpalvelusmuotoa.
Tästä asiasta puhuessaan vastustajat esittävät väitteen, että meikäläiset Jovinianuksen 36 tavoin kieltävät lihan kurittamisen ja kuolettamisen. Asian laita on kuitenkin täysin toinen, mikä käy ilmi meikäläisten kirjoituksista. He ovat näet aina opettaneet rististä, että kristittyjen tulee kärsivällisesti kantaa koettelemukset. Todellista ja vakavaa, teeskentelemätöntä lihan kuristamista on kun kärsimme monenlaisia ahdistuksia ja annamme ristiinnaulita itsemme Kristuksen kanssa.
Tämän lisäksi meikäläiset opettavat, että jokaisen kristityn tulee ruumiillisella itsekurilla tai ruumiillisilla harjoituksilla ja töillä harjoittaa itseään ja pitää itsensä niin kurissa, ettei yltäkylläisyys ja joutilaisuus pääse kiihottamaan mihinkään syntiin. Tämä ei saa kuitenkaan tapahtua siinä tarkoituksessa, että me näillä harjoituksilla ansaitsisimme anteeksiantamuksen tai sovittaisimme syntimme. Tätä ruumiillista itsekuria on harjoitettava alinomaan, ei ainoastaan harvoina määrättyinä (Luuk. 21:34) päivinä, niin kuin Kristus sanoo: "Pitäkää vaari itsestänne, ettei teidän sydämiänne raskauta päihtymys"; ja: "Tätä riivaajien lajia ei saa lähtemään ulos muulla kuin rukouksella ja paastolla." (Mark. 9:29) Samoin Paavali (Kor. 9:27) sanoo: "Minä kuritan ruumistani ja alistan sen kuuliaisuuteen." Tässä hän selvästi osoittaa, ettei hän kurita ruumistaan ansaitakseen tällaisella kurituksella syntien anteeksiantamuksen, vaan sitä varten, että hän saattaisi ruumiinsa kuuliaiseksi ja vastaanottavaiseksi hengelliselle elämälle ja kykeneväksi suorittamaan kutsumukseensa kuuluvat tehtävät. Siksi ei tuomita paastoja sinänsä, vaan ne perinnäissäännöt, jotka saattavat omantunnon vaikeuksiin, kun annetaan määräyksiä tietyistä päivistä ja tietyistä ruoista, ikään kuin tällaiset teot edustaisivat välttämätöntä jumalanpalveluksen muotoa.
Meikäläiset noudattavat useita perinnäissääntöjä, kuten Raamatun lukukappaleiden järjestystä messussa, juhlapäivien viettoa jne; nämä tavat edistävät sitä, että seurakunnassa kaikki tapahtuu järjestyksessä. Samalla kuitenkin opetetaan ihmisille, että senkaltainen jumalanpalvelusmuoto ei vanhurskauta ihmistä Jumalan edessä ja ettei ole synti, jos sellaisesta luovutaan pahennusta aiheuttamatta.
Tämä ulkonaisissa kirkkotavoissa vallitseva vapaus ei ollut isillekään tuntematon. Vietettiinhän itämailla pääsiäistä eri aikaan kuin Roomassa, ja kun roomalaiset syyttivät tästä syystä itämaita kirkollisesta hajaannuksesta, niin heille huomautettiin toiselta taholta, että sellaisten tapojen ei kaikkialla tarvitse olla samanlaisia. 38 Myös Irenaeus 39 sanoo, että paastoa koskeva erimielisyys ei kumoa uskon yhteyttä, ja paavi Gregorius kirjoittaa (Dist. XII) 40, että tätä koskeva erilaisuus ei loukkaa kirkon ykseyttä. Kolmiosaisen historian (Historia tripartita) yhdeksännessä kirjassa luetellaan joukko esimerkkejä erilaisista kirkkotavoista ja todetaan: Apostolien tarkoituksena ei ollut juhlapäivien määrääminen, vaan hyvän elämäntavan ja jumalanpelon saarnaaminen.