Nimitys "lepopäivä" vastaa hebreankielistä sanaa "sabbat", joka tarkoittaa lepäämistä ja jouten olemista. Meillä on sen vuoksi tapan puhua "lepopäivän aaton" viettämisestä. Jumala on Vanhassa testamentissa erottanut ja määrännyt seitsemännen päivän lepoa varten ja käskenyt pitää sen kaikkia muita päiviä pyhempänä. Mikäli tämä käsky otetaan ulkoisen levon kannalta, se on annettu pelkästään juutalaisille. Heidän on määrä pidättyä karkeasta työstä ja levätä, jotta ihmiset ja eläimet saisivat virkistyä eikä alituinen työnteko veisi heidän voimiaan. Sittemmin he tosin käsittivät käskyn aivan liian ahtaasti ja käyttivät sitä pahasti väärin, niin että solvasivat Kristustakin eivätkä voineet sietää hänen teoistaan edes niitä, joita he itsekin evankeliumin kertoman mukaan tekivät sapattina. Heidän mielestään käsky tuli täytetyksi pelkästään pidättymällä kaikista ulkoisista töistä. Se ei kuitenkaan ollut tarkoitus, vaan pikemminkin, että he pyhittäisivät juhla- tai lepopäivän tavalla, jonka kohta kuulemme.
Edellisen vuoksi tämä käsky ei sananmukaisesti ottaen koske lainkaan meitä kristittyjä, sillä se on muiden Vanhan testamentin säädösten tavoin jotain täysin ulkoista, tiettyihin menettelyihin, henkilöihin, aikoihin ja paikkoihin sidottua, mistä kaikesta Kristus nyt on päästänyt meidät vapaiksi. Kun kuitenkin esitämme oppimattomille kristillisen käsityksen siitä, mitä Jumala meiltä tässä käskyssä vaatii, niin huomattakoon, ettemme pidä lepopäivää ymmärtäväisten ja oppineiden kristittyjen vuoksi, hehän eivät sellaista lainkaan tarvitse. Vietämme sitä ensinnäkin luonnon opettamien ja vaatimien ruumiillisten syiden ja tarpeiden vuoksi, jotta tavallinen kansa, rengit ja piiat saisivat koko viikon työn ja ponnistelun jälkeen vetäytyä yhdeksi päiväksi virkistävään lepoon. Tärkein syy on kuitenkin se, että tällainen lepopäivä antaa tilaisuuden ja ajan - mikäli sitä ei muulloin ole - osallistua jumalanpalvelukseen, eli kokoontua yhteen kuulemaan ja harjoittamaan Jumalan sanaa sekä ylistämään Jumalaa, laulamaan ja rukoilemaan.
Minun mielestäni ei kuitenkaan ole aikaan sidottua, kuten juutalaisten keskuudessa, niin että sen pitäisi tapahtua juuri määräpäivänä, sillä tässä asiassa ei mikään päivä ole toista parempi. Pikemminkin se tulisi tapahtua joka päivä. Koska kansa ei kuitenkaan kykene siten menettelemään, on pakko erottaa ainakin yksi päivä viikosta tähän tarkoitukseen. Vanhastaan sitä varten onkin varattu sunnuntai ja siinä on myös pysyttävä, jotta se tapahtuisi kaikkien hyväksymässä järjestyksessä eikä kukaan aiheuttaisi epäjärjestystä tarpeettomilla uudistuksilla. Tämä käsky merkitsee siis yksinkertaisesti sitä, että kun lepopäivää joka tapauksessa vietetään, tällainen lepo käytettäisiin Jumalan sanan oppimiseen. Tämän päivän varsinainen tehtävä olkoon siis saarnaaminen, joka hyödyttää nuorisoa ja tavallista kansaa. Lepoa ei kuitenkaan pidä käsittää niin ahtaasti, että sen vuoksi kiellettäisiin kaikki välttämätönkin tilapäinen työ.
Jos siis kysytään, mitä sanat "pyhitä lepopäivä" merkitsevät, vastaa näin: "Lepopäivän pyhittäminen tarkoittaa sen pitämistä pyhänä." Mitä sitten on pyhänä pitäminen? Ei muuta kuin että puhutaan pyhiä sanoja, tehdään pyhiä tekoja ja eletään pyhää elämää. Omasta puolestaan se päivä ei mitään pyhittämistä kaipaa, sillä se on sinänsä pyhäksi luotu. Jumala haluaa kuitenkin, että sinä pitäisit sen pyhänä. Sinä siis teet sen pyhäksi tai epäpyhäksi aina sen mukaan, harjoitatko silloin pyhiä vai epäpyhiä asioita. Miten sitten tapahtuu tuollainen pyhittäminen? Ei vetelehtimällä kotona tekemättä mitään raskaita askareita tai sitomalla seppele päähän ja pukeutumalla parhaimpiinsa, vaan, kuten sanottu, tutkimalla ja harjoittamalla Jumalan sanaa.
Meidän kristittyjen on tosiaankin alituisesti vietettävä tällaista lepopäivää, harrastettava pelkästään pyhiä asioista eli askarreltava päivittäin Jumalan sanan parissa, päästettävä se sydämeen ja suuhun. Mutta koska kerran meillä ei aina ole siihen vapaata aikaa, meidän on varattava viikottain joitakin tunteja nuorisoa ja vähintään yksi päivä koko rahvasta varten pelkästään tuon asian hoitamiseksi, eli opetettava kymmentä käskyä, uskontunnustusta ja Isä meidän -rukousta suunnaten siten koko elämämme ja olemuksemme Jumalan sanan mukaan. Milloin tällainen harjoitus on meneillään, silloin vietetään oikeaa lepopäivää; missä taas ei niin tehdä, siellä ei pidä puhua mistään kristillisestä lepopäivästä. Sillä levätä ja jouten kuljeskella osaavat toki jumalattomatkin. Eihän lepopäivää pyhitä myöskään joka päivä kirkossa seisova, veisaava ja kelloja kilistelevä pappiemme parvi, sillä he eivät lainkaan saarnaa eivätkä harjoita Jumalan sanaa, vaan opettavat ja elävät suorastaan sen vastaisesti.
Sillä Jumalan sana on kaikki pyhäinjäännökset ylittävä pyhyys, totisesti ainoa pyhyys, minkä me kristityt tunnemme ja omistamme. Vaikka meillä olisi kaikki pyhimysten luut ja kaikki pyhät, vihityt vaatteet yhteen kasattuina, ei siitä kuitenkaan olisi meille apua, sillä se on kaikki kuollutta kamaa, joka ei voi ketään pyhittää. Mutta Jumalan sana on kaiken pyhittävä aarre. Siitä ovat saaneet pyhyytensä kaikki pyhät. Milloin ikinä Jumalan sanaa puhutaan, saarnataan, kuunnellaan, luetaan tai mietiskellään, silloin pyhittyy ihminen, päivä tai teko, ei sen tähden, että tätä kaikkea ulkoisesti toimitetaan, vaan sanan tähden, joka meidät kaikki pyhittää. Siksi opetan alati, että koko elämämme ja kaikkien tekojemme on oltava Jumalan sanan läpitunkemia, mikäli niiden on määrä olla Jumalan mielen mukaisia eli pyhiä. Missä näin tapahtuu, siellä tämä käsky on voimassa ja toteutuu. Ja päin vastoin: missä elämä tekoineen kulkee Jumalan sanasta irrallaan, se on Jumalan silmissä epäpyhää, loistakoon ja välkkyköön se sitten miten tahansa tai olkoon vaikka kokonaan pyhäinjäännöksillä peitetty. Niin ovat asiat ihmisten keksimissä hengellisissä säädyissä, jotka eivät tunne Jumalan sanaa ja etsivät pyhyyttä omista teoistaan.
Sinun on siis huomattava, että tämän käskyn painopiste ei ole lepäämisessä, vaan pyhittämisessä. Tällaisena päivänä on erityisesti harjoitettava jotain pyhää, sillä muut työt ja toimet ovat pyhiä harjoituksia vasta siinä tapauksessa, että ihminen jo on pyhä. Tämä käsky tarkoittaa kuitenkin sellaista toimintaa, joka pyhittää ihmisen itsensä. Se tapahtuu, kuten kuulimme, yksin Jumalan sanan vaikutuksesta. Paikat, ajat, henkilöt ja koko ulkoinen jumalanpalvelus on säädetty ja määrätty siksi, että tuo kaikki tapahtuisi myös julkisesti.
Koska Jumalan sana siis on niin tärkeä, ettei lepopäivää ilman sitä lainkaan pyhitetä, meidän on tiedettävä, että Jumala vaatii vakavasti tämän käskyn noudattamista ja rankaisee jokaista, joka väheksyy hänen sanaansa eikä halua sitä kuulla eikä oppia edes sitä varten määrättynä aikana.
Tätä käskyä eivät sen vuoksi riko pelkästään ne, jotka karkeasti väärinkäyttävät lepopäivää ja häpäisevät sen, nuo, jotka ahneudessaan ja kevytmielisyydessään laiminlyövät Jumalan sanan kuuntelemisen tai lojuvat kapakoissa sikahumalassa. Sen rikkoo myös toinen joukko, joka kuuntelee Jumalan sanaa kuin mitäkin satua ja vain tottumuksen voimasta ajautuu sanankuuloon ja sieltä taas pois. Vuosi vuoden perään se aina vuoden päättyessä tietää yhtä vähän kuin sen alkaessakin. Tähän mennessä on näet kuviteltu, että lepopäivä on hyvin vietetty, kunhan vain on käyty messussa tai kuultu evankeliumi luettavan, mutta Jumalan sanasta ei kukaan ole ollut kiinnostunut eikä sitä myöskään kukaan ole opettanut. Nyt meillä on Jumalan sana, mutta vieläkään emme ole raivanneet tätä väärinkäyttöä pois. Annamme tosin yhä uudelleen saarnata itsellemme ja itseämme kehottaa, mutta todella vakavasti emme sitä kuuntele. Paina siis mieleesi, ettei kysymys ole vain kuuntelemista, vaan myös oppimisesta ja mieleen painamisesta. Älä ajattele, että voisit ratkaista asian oman mielesi mukaan tai että se olisi Jumalan käsky. Hän vaatii sinut kerran tilille siitä, miten olet hänen sanaansa kuullut, oppinut ja kunnioittanut.
Samalla tavalla on nuhdeltava myös sellaisia velttohenkiä, jotka saarnan tai pari kuultuaan kyllästyvät ja tympääntyvät, koska muka osaavat jo itse kaiken eivätkä enää opettajaa tarvitse. Juuri tämä synti on tähän mennessä luettu kuolemansyntien joukkoon nimellä akedia eli laiskuus ja kyllästyminen. Se on vihattava, myrkyllinen vitsaus, jolla Perkele lumoaa ja pettää monien sydämen karatakseen yllättäen kimppuumme ja riistääkseen meiltä salaa Jumalan sanan.
Salli nyt sanoa itsellesi: vaikka osaisit tämän kaiken parhaalla mahdollisella tavalla ja hallitsisit sen mestarillisesti, olet kuitenkin joka päivä Perkeleen valtapiirissä. Yötä päivää hän levähtämättä hiiviskelee vaanien sinua synnyttääkseen sydämessäsi epäuskoa ja pahoja ajatuksia, jotka rikkovat edellisten käskyjen lisäksi kaikkia muitakin. Siksi sinun on alituisesti säilytettävä Jumalan sana sydämessäsi, suussasi ja korvissasi. Missä vain sydän on joutilas eikä sana kajahda, siellä Perkele murtautuu sisään tehden vahinkonsa ennen kuin sitä on edes huomattu. Ja päin vastoin, missä sanaa vakavasti tutkitaan, kuunnellaan ja käsitellään, se on voimallinen eikä jää milloinkaan hedelmättömäksi, vaan herättää aina uutta ymmärrystä, mielihalua ja intoa sekä puhdistaa sydämen ja ajatukset. Se ei näet ole mikään turha eikä kuollut sana, vaan vaikuttava ja elävä. Ja vaikka mikään muu hyöty tai hätä ei meitä sanan käyttöön ajaisikaan, pitäisi toki jokaista innostaa siihen sen, että Perkele siten säikytetään ja ajetaan tiehensä ja tämä käsky niin täytetään. Se on Jumalalle mieluisampaa kuin nimikristittyjen kaikkien tekojen kimallus.